keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Musta tuntuu..

Ai miltä musta tuntuu?

Musta tuntuu itsekkäältä. Surulliselta ja itkuiselta. Todella epäreilulta. Tuntuu siltä, että mua rangaistaan jostain. Mitä pahaa olen tehnyt? Tuntuu myös yksinäiseltä. Olen kertonut, miten paljon omaa lasta toivonkaan, mutta se tuntuu vähättelyltä. Tekisi mieli huutaa ja itkeä täyttä huutoa. Miksi joka viikko joku tuttu ilmoittaa vauva-uutisia! Milloin on meidän vuoro?
Tekisi mieli alkaa itkemään räkä valuen joka kerta kun kaupoilla näen pienet kengät tai potkupuvun. En juurikaan saa sanaa sanottua, kun kysytään mitä minulle kuuluu. En halua sanoa mitään, kun haluaisin vain kertoa sisälläni kasvavasta elämästä. Haluaisin ostaa pienen tutin ja antaa sen miehelleni hänen tullessaan töistä kotiin, jolloin hän puhkeaisi onnenkyyneliin. Haluaisin askarrella pienen valokuva-albumin, jossa olisi meidän vauvakuvia ja viimeisellä sivulla ultaäänikuva meidän vauvasta. Haluaisin valita värikartasta lastenhuoneen maalin. Haluaisin pysäyttää lisääntymisen kaikilta muilta.

Tuntuu kuin joku kuristaisi koko ajan ohuella siimalla kaulaani enkä voi hengittää kunnolla. En voi katsoa pienten lasten vanhempia silmiin, sillä pelkään kateudessani sanovani jotain todella typerää. En halua keskustella mistään. En haluaisi oikeastaan tehdä mitään muutakaan. Voisin käpertyä pieneen pimeään huoneeseen odottamaan odottamista. Itseasiassa tuntuu, että olen jo siinä pimeässä huoneessa. Huoneessa, jossa ei ole ikkunoita. Ei mitään nähtävää, eikä mikään tunnu miltään. Tuntuu kuin siltä huoneelta, pieneltä ja pimeältä.
Tuntuu että voisin lyödä jokaista, joka vähättelee haluani saada lapsi. Miksi vauvojen pitää tulla kun ne on tullakseen? Koska se on? Voisin repiä pään irti niiltä, jotka nauravat harhaluuloilleni, että jokainen kehoni hetkellinen muutos viittaisi raskauteen. Haluaisin vaientaa jokaisen odottavan naisen, joka mielestään antaa minulle hyviä ohjeita miten edesauttaa asiaa. Mikä minussa on vikana, kun hedelmöittyminen ei onnistu? Minusta tuntuu vajavaiselta, vialliselta. Olen huono.

Näin vastaisin jos kysyisit miltä minusta tuntuu. Sen sijaan kysyt, mitä minulle kuuluu.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Diagnoosi: nainen.

Pahoinvointi. Rintojen arkuus. Nälkä. Väsymys. Tukkoinen nenä. Mielialan vaihtelut. Pissahätä.

Muun muassa nämä edellä mainitut asiat on listattu raskauden ensi-oireiksi. Monet odottavat ystäväni valittelevat samoista oireista. Yhtä närästää, toisella on selkä kipeä ja kolmannella on krooninen nälkä. Samoista oireista saa lukea loputtomiin laittamalla Google-hakuun raskauden ensi-oireet. Mutta kun oikein alan asiaa ajattelemaan, niin minulla on aivan samat oireet!

Viime aikoina on alkanut kummasti väsyttämään, pimeys on siis saapunut Suomeen. Nälkä kurnii jatkuvasti, pitäisi syödä säännöllisemmin. Varpaita paleltaa ja nenä on tukkoinen, perinteinen flunssahan se. Tissit on jälleen kipeät, menkat tulossa. Mielialat vaihtelee kuin Persujen kannatus, PMS. En siis ole raskaana, mutta kaikki samat oireet minulta löytyy.

Kaikki nämä minua vaivaavat 'oireet' ovat siis täysin luonnollisia, ns. naistenvaivoja. Mutta koska toivon Joulupukilta omaa lasta enemmän kuin mitään, tulkitsen jatkuvasti jokaisen kroppani kuiskauksen oireeksi mahdollisesta raskaudesta. Pieninkin nipistys vatsassa saa minut pysähtymään ja miettimään, joko se munasoluni kiinnittyi. Ja vaikka tiedän, ettei juurikaan mikään muu, kuin sininen plus-merkki pissaisessa tikussa vahvista siunattua tilaani, jaksan silti uskoa ja toivoa että nyt on tärpännyt. Menkat saapuvat joka kuukausi yhtä täsmällisesti kuin Hesari postiluukusta, joten odotan joka kuukausi kauhulla tuota 'tuomiopäivää', jolloin yleensä herään aamuyöstä vatsakipuun ja verenvuotoon. Nyt tuo kirottu päivä on laskettu saapuvaksi 14pv, joten odotan saapuvaa perjantaita jälleen kynsiä purien.

Tämä raskauden ensi-oireiden lista on siis aiheuttanut minulla luulosairautta, joka on jo saanut minut mm. vähentämään kahvinjuontia ja lopettamaan uusien vaatteiden shoppailun, kun ne ei kuitenkaan sitten mahdu enää päälle. Olen myöskin ehtinyt jo miettimään alkoholitonta illanviettoa serkkuni syntymäpäivillä ensi viikolla, mikäli perjantai ei olekaan punainen. Yritäpä tässä nyt sitten elää ihan normaalisti sen ajatuksen mukaan, jota saan kuulla jatkuvasti, 'kyllä se sieltä tulee, kun on tullakseen'. Vaikka itsekin hoen tuota rasittavaa sanontaa ystävilleni, jotta kuulostaisin mahdollisimman rauhalliselta, joudun myöntämään, että rauhallisuus ja minä emme edes mahdu samaan lauseeseen. Odottavan aika on pitkä. Todella pitkä. Raskaana jo olevilla se on aika tarkalleen yhdeksän kuukautta, mutta meillä esi-odottavilla se on täysin määrittelemätön.

Olisiko siis kohtuullista lopettaa listaamasta näitä 'oireita' raskauden oireiksi, kun naiset niistä kärsivät joka tapauksessa! Täten julistan, että väsymys, nälkä, kiukkuisuus, vatsa- ja selkäkivut, tukkoinen nenä ja rintojen arkuus ovat TÄYSIN NORMAALEJA ASIOITA, JOTKA EIVÄT LIITY RASKAUTEEN, VAAN NAISENA ELÄMISEEN!

Uskoisin, että kyllä jokainen nainen huomaa olevansa raskaana enemmin tai myöhemmin,viimeistään yhdeksän kuukauden kuluessa.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Kerro kerro kuvastin, ken on maassa viisahin?

Tervehdys jälleen!

Viime päivityksen tunnetiloista ollaan jälleen päästy eteenpäin ja ollaan vihdoin löydetty yhteinen sävel meille muuttaneen pikku riiviön kanssa, eli maassa rauha. Hypätäänpä siis jälleen aivan toiseen aiheeseen..

Tässä eräs ilta AVA:lta tuli pysäyttävä jakso ohjelmassa 'Erilaiset äidit', jossa seurataan synnytykseen valmistautuvia perheitä. Tämän viikon jaksossa seurattiin Johannaa, 25, ja Markoa, 26, jotka odottavat viidettä yhteistä lastaan. Suurperheen äippä ei tietenkään käy töissä, mutta eipä myöskään isukkia työnteko kuulema kiinnosta, kun arki pyörii vallan mainiosti myös valtion tuilla. Ja vaikka en valtiotieteidenmaisteri olekaan, niin sen verran suomen verotuksesta ymmärrän, että heidän arkensa ei pyörisi mihinkään suuntaan, ilman työssä käyviä veronmaksajia. Ohjelmaa seuratessa myös tajusin, miksi niin kovia verota maksetaan, kun heillä oli omakotitalo, farmari-auto, mokkanahkasohvat, älypuhelimet ja muut mukavuudet. Miksi sitä menisi töihin, kun kaiken voi saada ilmaiseksikin!

Itse aloitin työnteon kokopäiväisesti jo 15-vuotiaana. Aina olen hampaita kiristellen veroja maksanut ja opinnotkin rahoitin itse, ilman opintolainoja. Sen verran myös olen oma-varainen, että kuulun alani liittoon ja maksanut liittomaksuja joka kuukausi pahan päivän varalle. Paha päivä iskikin viime helmikuussa, kun jouduin vastoin omaa tahtoani irtisanoutumaan todella ikävästä työtilanteesta. Ja tosiaan vastoin omaa tahtoani, sillä työpaikastani en olisi halunnut mistään hinnasta luopua, mutta todella huono työilmapiiri söi niin henkiset kuin fyysiset voimani. Onnekseni kuulunkin siis liittoon, josta nyt siis saan pientä tukea kuukausittain sen aikaa, että työllistyn uudelleen. Mutta koska olen sinne myös joka kuukausi palkasti osan maksanut liittomaksuina ja veroina, tarkoittanee se sitä, että nyt saan ns. omani takaisin. Ja siitäkin summasta, mihin olen oikeutettu, vähennetään jälleen verot.

Jos osaisin samaistua Johannaan ja Markoon, tuudittautuisin tähän ihanaan vapauteen ja stressivapaaseen elämään, mutta kun en osaa. Vaikka tiedän olevani tässä hyvinvointivaltiossa oikeutettu työttömyystukeen, pistää moraalini vastaan. Olen 25-vuotias, terve ja työkykyinen aikuinen, joten minun kuuluisi olla töissä. En suoraan sanottuna kehtaa jäädä nyt kotiin vain pyöräyttelemään mukuloita, ennen kuin minulla on vakituinen työpaikka johon voin äitiyslomalta palata. Ja myöskin kaipaan työmaailmaa! Kaipaan lounastaukoja, palavereja, työkavereita, deadlineja ja projekteja. Ironista tässähän on se, että töissä ollessani haaveilin päivät pitkät pääsystä äippälomalle, joka on oikeasti kaukana lomailusta, ja nyt kun olisi vallan otollinen aika jakautua kahtia, kaipaan vain töihin. Näin ollen projekti Hercules on laitettu jäihin ainakin siihen asti, että pääsen takaisin työelämään. Ja ei, kyse ei ole paremmista äitiyspäivärahoista, vaan puhtaasi moraalista. Haluan tehdä töitä niin kauan ja aina kuin se on mahdollista. Sen lisäksi, että se on moraalisesti oikein, se on myös velvollisuuteni, jotta maksetuilla veroilla voidaan auttaa niitä, jotka ihan oikeasti apua tarvitsee.

Kysynkin siis tällä kertaa, kumpi meistä on hullumpi:

Marko, jolla ei työt päätä pakota, kun valtio maksaa elämisen, vai minä, joka haluan maksaa Markon mokkanahkasohvan?

perjantai 19. lokakuuta 2012

Always the second best

Kerrankin multa löytyy todella hyvä syy, miksi en ikäväkseni ole ehtinyt päivittää blogiani..
Meille muutti viime sunnuntaina maailman söpöin koiranpentu! Otimme siis toisen koiran, sillä ajattelimme, että siitä olisi seuraa meidän 2-vuotiaalle koiralle. Ja todistaakseni hänen söpöyden, laitanpa tähän ihan kuvan tuosta ihanasta karvakasasta!

Eikös olekin ihanuus?! Mutta kerrankin ärsyttävä sanonta 'Moni kakku päältä kaunis', pitää paikkansa. Olen sitä mieltä että tuo hellyyttävä olento on oikeasti koiranpennuksi pukeutunut paholainen. No, ehkä paholainen on liian kärjistäen sanottu, joten sanotaan riiviö. Tuo riiviö riehuu, repii, puree, haukkuu ja kusee aivan joka paikkaan! Se ei tottele, saatika tunne edes vielä omaa nimeään! Kaikki tuo on kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä riiviöllä on ikää vasta vajaa 9vko, joten ei voi olettaakaan että hän jo kaiken tai ylipäätänsä yhtään mitään vielä osaisi. Ja nyt kun olen vielä toistaiseksi täyspäiväisesti koti-rouvana, minun täytyy herätä aamuisin kuudelta kantamaan tuota sutta lampaiden vaatteissa vähintään tunnin välein ulos kaatosateessa ja juosta himassa kaikki päivät sen perässä torumassa mihin kaikkeen ei hampaita saa iskeä!

Eilen sitten, kiitos väsymyksen ja PMS:n, tilanne kärjistyi niin että räjähdin kuin atomipommi miehelleni ja tuolle nappisilmälle. Siinä huudon keskellä sanoin monen muun asian lomassa kuitenkin yhden asian, jota jäin miettimään.. Sanoin nimittäin, että vanhempi koiramme ei koskaan ollut noin kamala ja hankala, kuin tuo uusi tulokas. Kun hieman rauhotuin ja hyppäsin kuumaan suihkuun, vihdoin ymmärsin olleeni oikeassa kaikki nämä vuodet. 
 
Esikoinen on aina äidin lellikki.

Ensimmäisen koiran kohdalla ei koskaan tuntunut pahalta nousta vaikka keskellä yötä kaatosateessa ulos. Jos pikku pisu pääsi lattialle, se oli vain söpöä. Kaikki mitä esikoisemme teki, oli enemmän tai vähemmän hellyyttävää ja sai meidät ylpeäksi. Esikoiselle ostettiin kaikki uudet lelut ja välineet, nyt kuopuksemme saa tyytyä vanhoihin sukkiin ja naapurin koiran pieneksi jääneeseen pantaan. Esikoinen sai myös olla sylissä ja jahdata kissoja mielin määrin. Sitä kun oli niin pentu-huumassa ensimmäisestä 'lapsesta'. Nyt toisen lapsen kohdalla, kun mikään ei olekaan uutta ja jännittävää, sitä tajuaa ettei sisälle pissiminen ja johtojen repiminen olekaan söpöä, saatika sopivaa. Sohvalle syliin ei saa tulla, että pysyy laumajärjestys kasassa. Ja myönnän toivovani joka päivä, että tuo pentu kasvaisi mahdollisimman nopeasti isoksi, jotta se oppisi tavoille eikä tarvitsisi olla moppaamassa lattioita joka ikinen päivä. Toivon, että se tulisi isosiskoonsa ja oppisi siltä olemaan tavoiksi. Sen sijaan miehelleni, tuo toinen lapsi tuntuu olevan ensimmäistäkin tärkeämpi, sillä minä en nyt omi kaikkea hoitovastuuta itselleni.. Alkaako kuulostaa tutulta?

Itse olen myöskin kaksilapsisen perheen kuopus. Olen aina kokenut, että minua on kohdeltu kuten tuota pentua. Kaikki mitä lapsena tein, oli väärin. Uusista vaatteista ja leluista ei ollut tietoakaan, kun kaikki isoveljelle pieneksi tai vanhaksi jääneet paketoitiin jouluna minulle. Minun harrastuksiin ja koulunkäyntiin ei juuri kukaan kiinnittänyt huomiota, sillä veljeni loisti aina kaikessa edellä. Sen myötä olen kuitenkin oppinut itsenäisyyttä ja oma-aloitteisuutta ja muutinkin pois kotoa vuosian ennen broidiani. Hän käy edelleen äidillä lähes päivittäin syömässä. Toki isoveljestä on ollut paljon iloa, seuraa ja turvaa, mutta olisin halunnut edes joskus kokea miltä tuntuu olla se kultalapsi.
 
Mieheni taasen on ainoa lapsi. Hän on aina saanut kaikkien täyden huomion ja hellyyden. Voin väittää, ettei häneltä ole koskaan puuttunut yhtään mitään. Päinvastoin kaikkea on ollut, ehkä liikaakin. Vanhemmat ovat aina olleet mukana kaikissa harrastuksissa ja elämänvaiheissa, eikä vieläkään tuo osallistuminen ota taantuakseen. Jos mieheni saa päähänsä haluavansa taas jotain, mihin meillä ei ole varaa tai edes tarvetta, saa hän sen kuin hopeavadilla tarjoiltuna vanhemmiltaan. Ja vaikkakin heidän käytös on mielestäni hienoa ja ymmärrettävää, on siinäkin hopearahassa kääntöpuolensa. Kaikki kun on aina valmiina nenän eteen kannettu, ei mieheni ole joutunut opettelemaan itse mitään. Näin ollen useimmat perus talousaskareet ja arkiset asiat ovat hänelle täyttä utopiaa. Ja vaikka hän nauttiikiin ainoan lapsen eduista, ikävän usein myös huomaan, että hän olisi kaivannut sisaruksia.

Väittelemmekin siis usein siitä, että minä haluan vain yhden lapsen ja mieheni kaksi. Kumpi on parempi? Se, että hemmottelet täysin yhden lapsen piloille silläkin uhalla, että siitä tulee täysin itsekäs ja avuton, vai se, että teet kaksi lasta tietäen, että toinen kokee aina olevansa ylimääräinen vaikka mitä tekisit. 
 
Voiko äitinä tässä tilanteessa edes voittaa?

perjantai 5. lokakuuta 2012

Antakaa määkin huudan!

Olen ihminen, joka on pääsääntöisesti aina iloinen ja hyvällä tuulella. Mutta en siis aivan aina. Aina joskus silloin tällöin jopa minullakin saattaa olla paha mieli tai muuten vain huono päivä. Aika normaalia, eikö?

Vaikka minussa usein arvostetaankin loputonta optimismiani ja itsekin olen siitä ylpeä, niin joskus se voi myös kääntyä minua vastaan. Nimittäin ihmisen, jonka muut luottaa olevan aina hyvällä tuulella, onkin hirmu vaikea olla pahalla tuulella. Jos en joku päivä hymyilekään tai heittele iloiseen sävyyn itselleni tyypillisiä sarkasmeja, niin muut minun positiivisuuteen tukeutuvat ihmiset menevät aivan solmuun! Heidän maailmankuvansa tasapaino järkkyy, kun en olekaan se ihminen jolle voi aina vuodattaa kaiken. He eivät kykenekään vastaanottamaan sitä informaatiota, että heidän elämänsä aurinko saattakin hetkeksi pimentyä. He alkavat huolestumaan minusta. Onko nyt kenties jotain sattunut? Onko sillä psyykkisiä ongelmia? Mikä voi olla maailmassa niin kamalaa, että nyt se murjottaa? Ja silloin kun minulla tuo ns. pimeä kausi, joka usein ei johdu edes mistään erityisestä syystä, iskee päälle, säilytän itsessäni sen verran empaattisuutta, etten halua kaataa sitä muiden niskaan, vaan mieluummin sulkeudun hetkeksi omiin oloihini siksi aikaa että se väistyy. Silloin vasta ne maailman kirjat ovatkin sekaisin! Ihmiset, jotka ovat tottuneet minun krooniseen läsnoloon ja avoimeen syliin, menettävät jotain itsestäänselvää eikä sehän käy! Sen ainoan pienen hetken, kun haluaisin olla olemassa vain ja ainoastaan itseäni varten, alkavat ihmiset kaipaamaan minua enemmän kuin koskaan, tullen lähes kirjaimellisesti linjojen läpi hätääntyneenä kysyen mikä minua vaivaa. Ikävä myöntää, mutta vaikkakin olen aina vastaanottavainen kaikelle informaatiolle, mitä milloinkin kukin haluaa minun kanssa jakaa, niin en välttämättä osaa tai joskus vain halua itse puhua kaikesta. Tiedän, puhuminen auttaa, mutta joskus on myös asioita, jotka haluan pitää itselläni ja tarvitsen aikaa niiden käsittelemiseen omassa pienessä vaaleassa päässäni. Ja koska harva meistä on täysin ainutlaatuinen, niin uskoakseni myös moni muu ihminen silloin tällöin voi samaistua minuun. Siksi esitän nyt pienen toiveen..

Ensi kerralla kun huomaat ystävääsi vaivaavan jokin asia, mistä hän selkeästi ei halua puhua, voisitko sen sijaan, että alat heti tivaamaan mistä on kyse, kysyä häneltä:

Kaadanko tuoppiin punkkua?

tiistai 2. lokakuuta 2012

Everything happens for a reason

Kuten otsikko sanoo, uskon kohtaloon. Uskon, että kaikella, siis ihan kaikella on tarkoituksensa niin hyvässä, kuin pahassakin. Uskon myös, että joskus on kerättävä rohkeutta sulkea ovi takanasi, jotta voit avata uuden edessäsi. Mutta en ollut osannnut ajatella, että joskus sulkemasi ovi saattaa ollakin se oikea..

Tein intohimoisesti töitä edellisessä työpaikassani n. 3,5 vuoden ajan. Tuon kuitenkin suhteellisen lyhyen ajan aikana koin aivan valtavan suuria onnistumisia, kuin pettymyksiäkin. Ylitin välillä itseni ja aika ajoin myös muiden odotukset. Sain kokea ja nähdä asioita, joista monet voi vain haaveilla. Tapasin maailman luokan ihmisiä ja sain ikuisia sydänystäviä. Annoin kaikkeni tuolle työlle, usein ilman kiitosta. Kuitenkin jossain vaiheessa aloin kaipaamaan muutosta. Kuten useimmat ihmiset, aloin leipääntymään työhöni. Ystävääni lainaten: "Tyytyväisyys tappaa kehityksen". Ilmaisin tyytymättömyyteni ja haluni muutokseen esimiehelleni useaan kertaan ja jopa lopputilillä uhaten, kunnes vihdoin sain mitä halusin. Sain uuden viran, uudessa tiimissä. Olin onneni kukkuloilla!

Uutuuden vimmaani ei ikävä kyllä kestänytkään kauan, sillä hyvin pian sain tutaa uuden virkani kääntöpuolen. Yht'äkkiä tein tuplasti enemmän töitä, lähes samalla palkalla kuin ennenkin, sain entisten vähäistenkin kiitosten sijaan vain haukkuja ja arvostelua työstäni uudelta tiimiltäni. Innokkuus ja ilo, jotka ennen olivat siivittäneet työntekoani, olivat kuihtuneet minusta lähes kokonaan. Olin väsynyt ja onneton. Reilussa kahdessa kuukaudessa olin henkisesti ja fyysisestikin niin loppu, että jouduin irtisanoutumaan. Päätös oli yksi elämäni vaikeimmista, vaikkakin tilanteeni teki siitä helpon. Minulla kun ei ollut muita vaihtoehtoja.

Lähtöni jälkeen hoin niin itselleni, kuin muillekin, miten kaikella on tarkoituksena ja että minun olikin jo aika vaihtaa maisemaa. Uskoin täysin, että minun oli tarkoitus lähteä, sillä jossain minua odotti uusi ja vieläkin parempi työ. Nyt, 8kk myöhemmin löysinkin itseni aivan muualta, kuin olin ajatellut..

Olen jo useamman kuukauden ajan etsinyt uutta työpaikkaa, mutta mikään ei ole tuntunut houkuttelevan minua. Seuraan uskollisesti intuitiotani, joten aloin jo hieman huolestumaan, kun mikään työ maailmassa ei tuntunut omalta. Kuukausi sitten löysin vihdoin avoimen työpaikan, joka sai minut innostumaan. Laitoin hakemuksen menemään ja jäin jännityksellä odottamaan. Viime viikolla sain sieltä vastauksen, että olen tervetullut työhaastatteluun! Ehdin jo hihkua asiasta usealle ystävälle ja läheiselle, mutta jokin takaraivossani sanoi, että kaikki ei ole kohdillaan. Eilen sitten sain kyseisestä firmasta uuden sähköpostiviestin, jossa ilmoitettiin etten olekaan valittu haastatteluun, sillä hakemuksestani oli puuttunut työnäyte edellisestä työpaikastani!! Ja koska olen tunnetusti hyvin sinnikäs ihminen, otin pikimmiten yhteyttä vanhaan työpaikkaani ja pyysin luvan hakea tänä aamuna tarvitsemani näytteet. Menin 'töihin' heti aamu kahdeksalta ja aivan samantien tuntui, kuin olisin palannut kotiin. Vanhat työkaverit olivat juuri niillä samoilla paikoilla, mihin olin heidät 8kk sitten jättänyt. Halausten ja pikaisten kuulumisien jälkeen turisimme ja joimme kahvia aivan kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Ehdin jopa unohtaa, miksi olin sinne päätynyt käymään. Onneksi työkaverini muistutti, että minun piti lähettää pyydetyt työnäytteet hakemaani firmaan. Sain aika pikaisesti vastauksen, että en silti enää ollut heidän haastattelulistalla.

Hymyilin.

Tajusin nimittäin sillä hetkellä, että minun ei ollut tarkoituskaan saada hakemaani työtä, vaan sen kautta silmäni avautuivat. Muistin taas sen intohimon, jolla olin aikoinaan työtäni tehnyt. Muistin elävästi sen fiiliksen jonka sain joka kerta, kun onnistuin työssäni paremmin, kuin mitä oli odotettu! Ensimmäistä kertaa yli vuoteen ymmärsin, mitä minä oikeasti haluan tehdä ja mihin olen luotu. Olin todella tullut sinne minne kuulunkin, eli kotiin. Oli siis lähdettävä, jotta voi palata.

Nyt kuitenkin paluuni ei olekaan enää aivan itsestään selvyys, sillä vanhassa työpaikassani on niin omistaja, kuin johtajat ja esimiehetkin vaihtuneet. Joudun siis kohtaamaan sen tosiasian, että en ehkä enää pääsekään sinne, minne oikeasti haluan. Mutta onko silläkin kenties tarkoituksensa?

torstai 20. syyskuuta 2012

Eikö olisi aika vaihtaa punaisiin sukkiin?

Mustasukkaisuus. Sopivissa määrin söpöä ja osoitus siitä, että välittää toisesta. Pahimmillaan se myrkyttää suhteen ja ajaa ihmisen äärimmäisiin tekoihin, jotka väistämättä satuttaa kaikkia.

Olen viime aikoina joutunut törmäämään mustasukkaisuuden eri muotoihin ja pohtimaan omaa suhtautumistani siihen. Itse voisin väittää, etten ole alkuunkaan musta sukkainen, mutta en osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia. Annan nyt siis muutaman esimerkin:

Esimerkki nro. 1 

Törmäsin muutama päivä sitten aivan sattumalta nuoruuteni ensi-rakkauteen ja ilahduin kovasti kohtaamisestamme. Nauroimme yhdessä, minne ovatkaan vuodet kadonneet, sillä aivan hetki sitten harjoittelimme aikuisuutta pussikaljan voimalla läpi yön valvotuissa kesäöissä. Nyt elämme tahoillamme perhe-elämää, minä vaimona ja hän pienen tytön isänä. Emme olleet tavanneet pariin vuoteen, joten ehdotinkin että tapaisimme joku päivä kahvin merkeissä ja päivittäisimme kunnolla kuulumiset. Exäni joutui myöntämään, että vaikka mukava olisikin nähdä, niin se olisi tehtävä täysin salassa, sillä hänen avovaimonsa on todella mustasukkainen. Olin hieman hämmentynyt.
Kotiin saavuttuani, kerroin miehelleni tuosta hauskasta sattumasta ja että olimme ajatelleet vielä jatkaa jutustelua joku päivä ajan kanssa. Vastaanotto tälle mielestäni iloiselle asialle oli jäätävä. Mieheni suuttui silminnähden ja laukoi suutuspäissään typeriä olettamuksia siitä, että muka haaveilisin takaisin exäni kainaloon. Mieheni reaktio ja koko syytös oli mielestäni niin absurdi, että olin täysin mykistynyt. Minulla ei ollut käynyt pienessä mielessäni sekuntiakaan ajatus, että vanhan ystävän tapaamisessa voisi olla jotain väärää! Vaikkakin aikoinaan teini-ihastuksemme ei enää aikuistumista kestänytkään, niin silti koen, että hän on edelleen ihminen kenen kanssa olisi mukava jakaa elämän suurimmat paalupalkit. Jaoimmehan aikoinaan paljon asioita, joita aikuisuuden kynnyksellä kaksi nuorta kokee ja opettelee. Meidän molempien puolisot siis pelkäävät, että vanha suola alkaisikin janottamaan, mutta olemme kasvaneet eri ihmisiksi kuin silloin olimme, joten en uskoisi sitä vaaraa olevan.
Onko siis väärin, että kaksi aikoinaan toisiaan rakastanutta ihmistä haluaisi edelleen välittää toisistaan, mutta nyt eri tavalla?

Esimerkki nro. 2


Ystävättäreni kertoi minulle silmät vuolaasti itkien, että hänen käytöksensä myrkyttää hänen avioliittonsa. Ystäväni on niin mustasukkainen, että käy salaa läpi päivittäin miehensä puhelimen, sähköpostin ja facebookin. Vaikkakaan mitään ei ole löytynyt, hän silti epäilee miehensä jokaista sanaa. Ystäväni käytös on myös venynyt välillä niin äärimmäisyyksiin, että on virittänyt miehelleen 'ansoja' ja katsonut lankeaako hän niihin. Ystäväni kuitenkin häpeää ja kokee vihaa omaa käytöstään kohtaan, mutta ei myöskään osaa lopettaa. Kysyin tietysti, mistä moinen käytös oikein kumpuaa, sillä ymmärtääkseni heillä ei pitäisi olla hänen miehensä kanssa minkäänlaista luottamuspulaa. Ystäväni kertoi, että hänen edellinen suhde päättyi siihen klassikoista kamalimpaan, eli avomies ja paras ystävä oli pettänyt hänet yhdessä. Tämä kamala petos on siis jättänyt ystävääni todella syvät ja varmasti myös osittain pysyvät arvet.
Onko ystäväni käytös oikeutettua, kun se kumpuaa selkeästä traumasta?

Esimerkki nro. 3

Minulla oli aikoinaan todella läheinen ja rakas miespuolinen ystävä, jonka kanssa olimme pitkään kuin paita ja peppu tai sisko ja sen veli. Suhteemme oli siis täysin ystävyyspohjalla, eikä minkäänlaista fyysistä vetoa ollut puolin eikä toisin. Jaoimme yhdessä ilot ja surut, kännit ja krapulat. Jossain vaiheessa tiemme kuitenkin hieman erkani, kun aloimme molemmat tahoillamme seurustelemaan. Silti olemme pysyneet facebook-ystävinä ja sitä kautta olemme seuranneet toistemme elämää. Eli yhteytemme on säilynyt. Viimeiseen pariin vuoteen ei kuitenkaan olla nähty, joten oli täysin sattumaa, että meidät molemmat vihittiin samana kesänä ja vieläpä viikon välein. Päätinkin laittaa hänelle facebookissa onlinessa viestiä ja pikaisesti kysäistä kuulumisia. Ja hyvin äkkiä huomasimmekin, että edelleen meiltä löytyy paljon yhteistä, joten ystävyytemme on selkeästi kestänyt ajan hampaissa. Ehdotinkin siis, että olisipa mukava tutustua puolin ja toisin myös puolisoihimme, sillä varmasti löytäisimme kaikki paljon yhteistä juteltavaa. Ja taas tuli seinä vastaan. Ystäväni joutui häpeillen kieltäytymään tapaamisesta, sillä hänen vaimonsa on kuulema niin mustasukkainen, että oli vuosia sitten jopa menettänyt yöunensa, kun oli kuullut että meidän kahden ystävyydestä. Tämän vaimon ajatusmaailmaan ei syystä tai toisesta mahdu ajatus siitä, että mies ja nainen voisi olla keskenään ystäviä ilman, että siihen liittyisi jotain seksuaalista. Lopputulos oli siis se, että emme voi enää jatkaa ystävyyttämme ja sain vain 'hyvää loppuelämää' - toivotuksen. Olin todella surullinen.
Onko siis oikein, että toisen ihmisen mustasukkaisuus/epävarmuus rikkoo toisten ihmisten ystävyyden?

Kuten jo tuossa kirjoituksen alussa kerroin, en itse ole alkuunkaan mustasukkainen. Joku kyynikko voisi sanoa, että se on merkki välinpitämättömyydestä, mutta olen eri mieltä. Mikäli mustasukkaisuus voi aiheuttaa noin paljon mielipahaa ja vahinkoa ihmissuhteisiin, en halua olla alkuunkaan mustasukkainen, vaan kuljen ylpeästi ja ihmisiin uskoen punaisissa sukissa!

Viisas serkkuni kertoikin hienoimman esimerkin aiheesta:

"Olin ennen sairaalloisen mustasukkainen, vaikkakaan siihen ei ollut mitään järjellistä syytä. Vasta kun olin suhteessa miehen kanssa, joka epäili ja syytti minua syyttä aivan kaikesta, tajusin itse miten loukkaavaa ja vahingollista käytökseni oli ollut. Tajusin myöskin, että en voisi ikinä iloita niistä elämän oikeista iloista, jos aina näen niissä sen varjopuolen. Murhetta ja surua mahtuu elämään aivan tarpeeksi ilman, että minun täytyisi niitä itse kaivaa esille."

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Ystävyyden yhdet kasvot

Meillä jokaisella on omat roolimme, joita vaihtelemme tilanteen ja tunteiden mukaan. Ns. tilanne-rooleja ovat mm. äiti, puoliso, työkaveri, esimies, ystävä, sisko, miniä tai naapuri. Vaikkakin pyrimme olemaan omia itsejämme, on silti näissä rooleissa eroja. Esimerkiksi esimies voi olla tiukka ja määrätietoinen työpaikalla, mutta lämmin ja periksiantava äiti kotona. Ystävä voi olla villi bilettäjä ja porukan innostaja, mutta miniänä hän on hillitty ja rauhallinen. Nämä roolit eivät kuitenkaan määrittele luonnettamme, sillä välillä joudumme asettamaan itsemme myös rooleihin, joista emme itse välttämättä pidä. Näistä rooleista huolimatta on tärkeintä kuitenkin itse tiedostaa oma identiteettinsä ja olla sinut sen kanssa.

Toisenlaisia rooleja ovatkin tunne-roolimme.
Joskus tuntuu, että ujostuttaa, vaikkakin olisin muuten itsevarma. Toisinaan tunnen olevani herkkä ja haavoittuvainen, vaikkakin koen olevani vahva ja paksunahkainen. Vaikka olen muutoin kiltti ja empaattinen, toisinaan vastaan tulee myös tilanteita, joissa käyttäydyn kylmästi ja tylysti. Vaikka ujostelen usein miesten seurassa, sängyssä voin olla villipeto. Nämä tunne-roolit tulevat siis esiin esim. esiintymistilanteissa, riidoissa, kriiseissä, onnen hetkillä tai makuuhuoneessa.

Olenkin viime aikoina tarkkaillut näitä tunne-rooleja niin ystävissäni, kuin itsessänikin. Yksi ystäväni on mielestäni todella iloinen, vahva ja itsevarma. Näen hänen kuitenkin murenevan ja sulkeutuvan kuoreensa erään miehen toimesta kerta toisensa jälkeen. Toinen ystäväni omaa heikomman itsetunnon, mutta silti löytää rohkeutta muuttaa maasta ja kulttuurista toiseen. Kolmas ystäväni on rakkaudesta sekaisin, mutta kärsii mustasukkaisuudesta miestään kohtaan. Minä elämän vastavihityn elämää, josta monet haaveilee, mutta  onneni ei aina olekaan niin kimaltavaa kuin miltä se saattaa näyttää. Olemme siis neljä naista, neljässä eri elämäntilanteessa ja monessa eri tunne-roolissa, mutta meitä yhdistää yksi asia..

Me kaikki näytämme toisillemme vain osan itsestämme. Puhumme ja jaamme keskenämme tunteemme, mutta koskaan emme täysin paljasta itseämme. Jokaisella meistä on syvimmät salaisuutemme, joita syystä tai toisesta emme kerro kenellekään. Yksi saattaa hävetä menneisyyttään, toinen ei uskalla paljastaa tämänhetkisiä todellisia tunteitaan ja kolmas pelkää tulevaa. Jollain voi olla seksuaalisia fantasioita, joita ei uskalla kenellekään jakaa. Joku on voinut tehdä jotain niin pahaa tai väärää, että kantaa taakkansa yksin hautaan saakka. Joillakin ylpeys ei anna periksi myöntääkseen virheensä. On kuitenkin yksi, joka tietää kaiken; oma peilikuvasi.

Kun katsot itseäsi peiliin, mitä näet. Näet itsesi kaikkine toiveineen, virheineen ja haaveineen. Jos ajattelet, että peilikuvasi olisi ystäväsi, kertoisit hänelle varmasti rakastavasi häntä juuri sellaisena kuin hän on.

Miksi siis emme uskalla paljastaa todellisia kasvojamme? Pelkäämmekö tulevamme hylätyiksi tai torjutuiksi vai pelkäämmekö tunnustaa mitä olemme, koska silloin todella joutuisimme itse kohtaamaan todellisen minämme?

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Pre-babyblues

Tästä aiheesta lupasin kirjoittaa jo kesällä, mutta nyt aihe tuli taas mieleen, joten parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan...

Olet varmasti lukenut joskus hassun hauskaa Baby Blues-sarjakuvaa joka kertoo oivaltavasti lapsiperheen iloista ja suruista. Oikea baby blues onkin tuota sarjakuvaa paljon karumpi esikuva, josta mielestäni puhutaan liian vähän. Mutta olen itsessäni tiedostanut vielä vähemmän puhutun oireyhtymän, jonka diagnoosin puutteessa olen nimennyt pre-baby bluesiksi. Googletin tuon kyseisen termin, joten haluan painottaa näin alkuunsa, että kyse ei ole raskauden aikana syntyvästä masennuksesta, vaan sitäkin aiemmasta oireesta..

Minulla ei ole lapsia, enkä ole raskaana. Siinä siis ilmeisesti minua vaivaaman olotilan syy, mutta mikä onkaan sen seuraus.
Huomasin ensimmäistä kertaa oireilevani viime keväänä. Olin jo varmasti aiemmin alkanut oireilemaan, mutta tajusin ongelmani aika tarkalleen toukokuussa, Luumäellä. Olimme äitini kanssa matkanneen päiväksi Mäntyharjulle tapaamaan äidinäitiäni, joka 87-vuotiaana edelleen asustaa yksin kotitalossaan. Paluumatkalla päätimme äidin kanssa tehdä mutkan Luumäen kautta ja yhteinen intohimomme antiikkiin sai meidät pysähtymään pienen antiikkikaupan kohdalla. Silmäni kiinnittyi välittömästi vanhaan, pehmustettuun keinuhevoseen, jonka selässä oli nahkainen satula ja pienet jalustimet. Ihaillessani tuota hellyyttävää pientä hevosta, omaksi yllätyksekseni pala nousi kurkkuuni ja rintaa alkoi ahdistaa. Tuo pölyttynyt ja monista lasten leikeistä jo kulunut keinuhevonen kiteytti lapsenkaipuuni nuhjuiseen olemukseensa. Murruin ja aloin itkemään. Minulle on aina opetettu, että tuo huonoa onnea mikäli ostaa lapselleen jotain, ennen kuin lapsi on ilmoittanut tulostaan. Näin ollen tuo hevonen keinuu edelleen Luumäellä.

Kun jäin miettimään reaktiotani keinuhevoseen, jota en vasten tahtoani voinut kantaa mukanani kotiin, tajusin kokevani jonkinlaista esi-vauvamasennusta. Minua ei masenna raskauden hormoonit, eikä vauva, vaan vauvattomuus. Olen aiemmassa blogissani käsitellyt myös vauvakateutta, mutta tämä on erilaista. Koen kateutta, kun luen onnellisen vauva-uutisen facebookkini seinältä, mutta tunnen masennusta kun menkat jälleen alkaa tai närästykseni johtuukin ruoasta. Tunnen masennusta, kun päänsärky ja pahoinvointi johtuukin pirullisesta syysflunssasta, tai turvotus ja rintojen arkuus alkavista menkoista. Masennun myös jokaisesta päivästä, jolloin voisimme yrittää lasta, mutta olemme liian väsyneitä lempimään tyyny peppuni alla. Ja koska olen nainen, myös kaikki nämä tunnetilat täytyy purkaa mieheeni liioitellun dramaattisesti ja tietysti itkun saattelemana. Viimeksi tänään itkin miten me ei koskaan saada lasta ja miten seuraavaan ovulaatioon on täysin loputon ikuisuus aikaa! Jokaisen itkunsekaisen raivarin jälkeen toki kaduttaa, sillä en varmasti käytökselläni ainakaan innosta miestäni vauvantekohommiin. Mutta en osaa muutenkaan tässä tunnetilassa ilmaista itseäni. Maalaisin taulun tai kirjoittaisin laulun, jos vain siten osaisin kertoa maailmalle, miten paljon omaa lasta toivonkaan!

Olen lukenut kaiken mahdollisen ja mahdottomankin, siitä mitkä on parhaat niksit tulla raskaaksi. Ikäväkseni voin myös myöntää, että lakanoidemme välistä alkaa erotiikka olla kaukana, kun keskityn pitämään lantioni pystyasennossa ettei mitään valu hukkaan, kun mieheni yrittää epätoivoisesti jopa nauttia touhuistamme. Roomassa on myös kirkko, johon naiset menevät rukoilemaan lasta ja tietysti tuon kuultuani olin latelemassa rukouksiani kuin mikäkin Neitsyt Maria. Italialaisen (vai lieneekö katolilaisen?) uskomuksen mukaan naisen pitää luopua jostain saadakseen vastineeksi lapsi. Unohdin IPuhelimeni taxiin, joten en edes surrut sitä siinä luulossa, että Jumala kokisi älypuhelimeni sopivaksi lahjukseksi. Aika hullua, eikö?

En kuitenkaan usko, että olen ainoa saatika ensimmäinen nainen, joka on kokenut samanlaisen vauvamasennuksen kuin minä, joten siksi haluan nostaa tämän aiheen esille blogissani. Uskon siis, että tästä aiheesta, vauvamasennuksesta, puhutaan liian vähän ilman, että tarkoitetaan naisia jotka eivät syystä tai toisesta kykene saamaan omaa lastaan.

Minä olen masentunut, kun minulla ei ole vielä lasta. Piste.

Joten ennen kuin voin noutaa Luumäeltä sen pölyttyneen keinuhevosen, yritän parhaani mukaan niellä sen kiukun ja ne kyyneleet, joita tämä masennnus aiheuttaa.

Ja jotta tämä blogini ei tartuttaisi sinuun tätä masennusta, arvon lukijani, liitän tähän loppuun kevennyksen joka saa naamani hymyyn myös silloin, kun ne pirun menkat taas alkaa ;)

http://www.youtube.com/watch?v=tqSgppnFn2A

tiistai 11. syyskuuta 2012

Kaikki tiet vievät Roomaan ja ihan syystäkin!

Halleluja! Mulla oli netti poikki kotona lähes kaksi viikkoa ja juuri kun olin vaipumassa täydelliseen epätoivoon ja netittömyysdepressioon, lähti yhteys jälleen käyntiin kuin taikaiskusta! IHANAA olla taas koneen ja blogin äärellä! <3

Tosiaan kävimme rakkaan aviomieheni kanssa häämatkalla Roomassa ja kuten odottaa saattoi, oli matkamme äärilaitojaan myöden täynnä ruokaa ja romantiikkaa! Ajankohta (elokuun loppu) vierailla tuossa kaikkien maailman teiden keskiössä oli siltä osin hyvä, että paikalliset olivat itse vielä lomailemassa, eli kaupunki oli suhteellisen tyhjä, mutta lämpötilojen puolesta olisimme voineet ehkä lykätä reissua ainakin kuukaudella. Keskipäivälämpötila kun keikkui +40 molemmin puolin, kävi nähtävyydestä toiseen ravaaminen sen verran hikiseksi touhuksi, että suihkussa sai viilentyä n. kolmesti päivässä. Keskipäivällä ei ollut mitään asiaa ulkoilmaan, mikä tosin ei pitkään aamulla sängyssä viihtyviä häämatkalaisia hirveästi haitannut ;) Iltapäivästä auringon säteilykulma kääntyi juuri sen verran, että kaupungilla oli mukava painella menemään vaihtamalla kadunpuolta aina varjoisalle puolelle. Ja kyllähän me paineltiinkin! Maha pystyssä kävimme ihastelemassa loputtomia patsaita, kirkkoja, monumentteja ja suihkulähteitä. Vaikkakin koko kaupunki on ylitsevuotavan kaunis, jaksoin pävästä toiseen innostua mm. Fontana di Trevistä ja Vittorio Emanuelesta!

Fontana di Trevi


Monument Vittorio Emanuele


Ja mahat olikin aika turvoksissa kaikista ihanista herkuista, joita oli vain pakko saada lisää sitä mukaan, kun edellinen ateria oli edes pikkuisen laskenut. Vaikkakin Italia ja Rooma eritoten on tunnettu hyvästä ruoasta, kannattaa siellä sen verran nähdä vaivaa ruokapaikan etsimiseen, ettei jää luu käteen. Ikäväksemme huomasimme keskustan turistialueen tarjoavan usein ylihintaista ja ala-arvoista ruokaa hölmöille turisteille. Kannattaakin siis suosiolla suunnata hieman sivuun keskustasta, pienille kujille ja etsiä sieltä ravintoloita joissa viihtyy eritoten paikalliset. Mm. Trastivere-kaupunginosa joen toisella puolen on tunnettu hyvistä ruokapaikoista, sekä Piazza Navona ja sen lähialueet. Viiniasiantuntijaa on turha yrittää edes leikkiä, sillä paikalliset tarjoilijat tietävät parhaiten mikä viini sopii minkäkin ruoan kanssa. Myös päivän erikoisuuksia kannattaa kysellä, sillä aidoissa italialaisissa ravintoloissa ne eivät lue isolla liitutaululla, vaan nekin kannattaa kysyä. Kaikkiaan kannattaa vältellä paikkoija, joissa on kuvat annoksista tai englanninkieliset menut.

Tässä muutamia herkkuja, joita on vain PAKKO syödä Roomassa:

* Pizza Romana, eli Roomalainen pizza. Ei juurikaan sukua normaalille pizzalle, vaan rapean foccacia-leivän tyyppinen, usein ilmakuivatulla kinkulla ja/tai mozzarellalla täytetty 'panini'. Syödään välipalana tai lounaalla. 

Pizza Romana
* Pasta Amatriciana, ns. roomalainen versio carbonarasta, mutta tomaattipohjainen. Onnistuu myös kotona jos kaapista löytyy aitoa pecorino-juustoa.

* Pasta Cacio e pepe, nimensä mukaisesti 'juustoa ja pippuria'. Yksinkertaisuudessaan taivaallisen hyvää!

* Suppli, friteerattu riisipallo joka on täytetty tomaatilla ja mozzarellalla. Nautitaan alkupalana, mieheni suuri
suosikki.

* Porchetta, valkosipulilla ja mausteseoksella täytettyä pitkään kypsytettyä porsaanlihaa. Löytyy erityisesti Trastiveren alueelta.

* Cafe Speciale, espresso johon lisätty suklaata :)

Kaikin puolin siis matkamme oli maukas ja toki myös joitain shoppailuja tuli tehtyä! Italialainen nahka on tunnetusti erittäin laadukasta ja edullista, joten matkaan tarttui mm. käsilaukku, lompakko ja miehelle pari vyötä. Tietysti Roomasta löytyy lähes kaikki maailman hienoimmat ja kalleimat merkkiputiikit, joten mieheni hemmotteli minua myös kaulakorulla lempiliikkeestäni..... <3


Tiffany & Campari 

Voin siis suositella lämpimästi Roomaa ihan kaikille, ikään ja siviilisäätyyn katsomatta! Jos romantiikka on ollut hukassa tai sitä etsii vielä, on Rooma se paikka johon kannattaa suunnata. Varoituksena kuitenkin, että turistien suosiessa tuota romantiikan kehtoa, myös taskuvarkaat kuuluvat kaupunkikulttuuriin. Meidän onneksi ei mitään varastettu, mutta itsehän olin juurikin niin typerä että jätin IPuhelimeni taxiin ja sen myötä myös lähes kaikki häämatkakuvamme. Ainoa lohtu siihen harmituksen määrään löytyikin Camparista.. Ja sekin on italialaista ;)



sunnuntai 19. elokuuta 2012

Tuiki, tuiki tyttönen

Howdy-how!

Uppista kun on taas aika rientänyt viime päivityksestä, pahoitteluni. Ilman suurempia selityksiä, minulla on päällä toinen hieman laajempi kirjoitusprojekti, joka on vienyt nyt lähes kaiken aikani. Kerrotaan nyt kuitenkin päällisimmät tapahtumat viime ajoilta..

Viikko sitten tuli täyteen tasan kuukausi avioitumisestamme. Ennen naimahommia eittämättä hieman odottelin jonkinlaista hää-kriisiä. Tiedätkö semmoista, jolloin jotkut karkaavat pariksi viikoksi Kanarialle miettimään elämän tarkoitusta ja toiset taas peruvat paniikissa koko kinkerit. Ihme kyllä ennen häitä ei iskenyt minkäänlaista kriisiä eikä paniikkia, vaan olin asiasta varmempi, kuin mistään aiemmin. Mutta kuinkas kävikään, kun viime tiistaina lähdin parin likkakaverin kanssa ulos tuulettumaan. Vietimme perus illan, otimme vähän drinkkiä, tanssimme ja juorusimme. Ystäväni ovat molemmat sinkkuja ja vielä pirun hyvän näköisiä naisia, joten luonnon lakien mukaisesti he löysivät miesseuraa. Katselin ilolla vierestä, kun ystäväni tanssivat ja flirttailivat kaksilahkeisten kanssa. Ilahduin älyttömästi, kun toinen ystävistäni hymyili pitkästä aikaan silmät niin tuikkien, että voin käsi sydämellä väittää nähneeni perhoset hänen vatsassaan.

Silloin sen tajusin. En enää koskaan koe sitä samaa tunnetta. Tunnetta, kun tapaa ensimmäistä kertaa ihmisen, joka saa perhoset lepattamaan, posket punottamaan ja sukat pyörimään jalassa. Se tunne, kun annat viehkeimmän hymysi ja mietit tarkkaan harkiten jokaisen sanan ja katseen. Ja se ensisuudelma! Ah! Miten jännittävän hyvälle se maistuukin, kun tunnet ensimmäisen kerran toisen huulet omillasi! Minut valtasi masennus ja kateus. Olin niin järjettömän kateellinen ystävälleni, jolla on toivottavasti edessä vielä lukemattoma ensisuudelmia ja miljoonia perhosia!

Tämä perhottomuus masensi minua koko viikon, kun juhlimme ystäväni viimeistä lomaviikkoa. Aiheutin samalla myös ensimmäisen avioriitamme, kun viihdyin lauantaihin asti enemmän ulkoille Helsingin yössä, kuin kotona. En vain saanut sanottua miehelleni, että minua alkoi ahdistamaan avioliiton lopullisuus. Tajusin nyt vasta, että minulta loppui flirttailut ja harkitut katseet kun pappi sanoi aamen. Nyt arkeen ja kotiin palattuani alkoikin hävettää käytökseni, vaikkakaan en mitään kielletty ole tehnytkään. Olen vain kateellisena katsonut vierestä ystäväni silmien tuiketta. Rehellisesti voin myöntää, että vaikka en ikinä pettäisi miestäni millään lailla, niin silti kateuteni ensisuukottajia kohtaan tuskin koskaan hälvenee kokonaan.

Mutta onneksi huomasin tänään, että omistan vielä perhosia syvällä vatsani pohjalla, vaikkakin eri lajia kuin ennen.. Lähdemme keskiviikkona vihdoin ja viimein häämatkalle Roomaan, eli edessä on paljon odotettu honeymoon!! Olen niin onnellinen tulevasta matkasta, että silmäni tuikkivat varmasti enemmän kuin tuhat tähteä! Ja vaikka ei luvassa olekaan enää ensisuudelmia, on edessä monta ihanaa matkaa ja hetkeä ensimmäistä kertaa avioparina.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Marttyyri-mutsit

Mä en voi nyt lähteä Suomenlinnaan piknikille kun oon RASKAANA. Ei, en voi lähteä jumppaan kun olen RASKAANA. Mulla on nyt huono päivä, kun on niin vitun huono olo, kun olen RASKAANA! Etkä voi lähteä poikien kanssa ulos, kun mä olen RASKAANA. Äläkä edes kuvittele, että otat seuraavaan yhdeksään kuukauteen saunakaljaa, kun mä oon nyt RASKAANA. En voi nyt nostaa, kantaa, liikkua, hengittää enkä tehdä yhtään mitään kun
MÄ OLEN NYT RASKAANA!!!

Kuulostaa karulta. Vielä karummalta kuulostaa, kun kerron että tuommoisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Olen kuullut näistä tapauksista paljon ja muutaman jopa ikävä kyllä tunnen. Ymmärrän täysin, että ensimmäinen raskaus on yhtä pelottava, kuin on ihanakin. Joillakin vain tuo pelko ottaa selkeän ylivallan ja ihminen, joka ennen raskautta eli täysin normaalia, aktiivista elämää, saa ns. neliraaja-aivohalvauksen. En pysty enkä uskalla tehdä enää mitään, kun minun täytyy kaikin keinoin suojella sisälläni kasvavaa elämää. Ja niin minä tuon käytöksen tulkitsenkin, suojeluvaistoksi. On toki enemmän kuin suotavaa, että raskauden aikana elämäntavat hieman muuttuu. Alkoholi ja tupakka tulisi toki jättää välittömästi, kahvin juontia ja buranan napsimista tulisi vähentää, sekä raakaa kalaa ei tulisi syödä ollenkaan. Raskauden loppuvaiheessa jäädään äitiyslomalle, jolloin jätetään työt, varsinkin ne raskaimmat hommat. Mutta pitääkö lopettaa täysin elämästä ja olemasta, vaikka tehtäväsi olisi nimenomaan saada uusi elämä maailmaan? Ikävän usein kuitenkin tuo ehkä mielestäni hieman liioiteltu suojeluvaisto ei helpotakaan, kun maailmaan tupsahtaa täysin terve, kymmenen pisteen lapsi..

Me ei voida nyt lähteä kaupungille, kun meidän pikku pieru-Petterillä on just silloin ruoka-aika.  Ettekä voi tulla kylään, kun pieru-Petterillä on juuri silloin päiväuni-aika. Kiitos kutsusta hääjuhlaanne, mutta emme voi osallistua, kun meidän pieru-Petteri ei ole tervetullut aikuisten juhliinne. Nyt en kerkee puhumaan sun kanssa puhelimessa, kun pieru-Petteri alkaa katsomaan Televituntappeja. Emmekä voi lähteä kanssanne mökille, kun pieru-Petteri ei osaa nukahtaa piereskellen muualla kuin omassa sängyssään.

Näitä ihmisiä on OIKEASTI olemassa. En tuomitse kenenkään tapaa kasvattaa omat lapsensa, mutta olen antanut tälle ihmistyypille nimen marttyyri-mutsit. Marttyyri-mutsi on minun näkökulmassani ihminen, joka innostuu niin paljon omasta rakkaasta lapsestaan, että unohtaa vahingossa myös muiden ihmisten olemassaolon. Marttyyri-mutsi on myös sellainen, jolla ei enää olekaan omia haluja tai tarpeita, vaan ainoastaan lapsensa tarpeet. Marttyyri-mutsi voi olla ihminen, joka ennen nautti ystäviensä seurasta, arvosti omaa kumppaniaan ja nautti jopa omista harrastuksistaan. Nyt tämä ihminen eristäytyy muusta maailmasta siinä pelossa, että tekee jotain väärin kasvatuksessaan tai epähuomiossa vahingoittaa lastaan, kun ruoka-aika myöhästyikin muutamalla minuutilla. Marttyyri-mutsit ei minua juurikaan haittaa, ellei ne päätä tulla ihmisten ilmoille. Marttyri-mutsit nimittäin ikävän usein vaatii myös muilta ihmisiltä saman määrän huomiota lapseensa, kuin mitä itse antaa. Muiden pitää alkaa kuiskaamaan jos pieru-Petteri nukkuu, oltiin sitten kahvilassa, hississä tai juna-asemalla. Kukaan ei saa vahingossakaan sanoa sanoja: paska, vittu, perkele tai kyrpä, sillä vaikkakaan pieru-Petteri ei ymmärrä yhden yhtään sanaa, ei marttyyri-mutsi halua altistaa lastaan semmoiseen kielenkäyttöön. Kukaan ei saa tulla kymmentä metriä lähemmäksi edes ulkoilmassa polttamaan tupakkaa, ettei pieru-Petterin keuhkot tuhoudu samantien. Onhan se hienoa, jos jollain on aikaa ja energiaa käyttää ihan jokaisen hetken elämästään lapseensa, mutta rajansa kaikella.

Haluan kuitenkin painottaa, että ihan jokaisella äidillä on tasapuolinen oikeus olla tai olla olematta marttyyri-mutsi, enkä kannata myöskään täysin vapaan kasvatuksen-metodia kasvattaa lapsia, mutta haluaisin kysyä näiltä marttyyri-mutseilta miten voi kasvattaa elävää elämää, jos unohtaa itse miten sitä elämää eletään?

torstai 2. elokuuta 2012

Kaiken takana on nainen

Naiset pilaa hyvät miehet.

Voisinpa melkein jättää tämän kirjoituksen tuohon lauseeseen, kun ei mun mielestäni enempää tarvitsisi sanoa, mutta jos nyt aukaisen ajatuksiani hieman lisää..

Olen siis tarkkaillut, tutkinut ja pohtinut tuota asiaa jo pitkään ja mitä enemmän tuohon meille naisille häpeälliseen käytöshäiriöön perehdyn, sitä voimakkaammin olen sitä mieltä. Me naiset siis pilaamme omalla käytöksellämme hyvät miehet. Myönnätkö? Sinkkuina me käytämme valtavat  määrät aikaa, energiaa ja rahaa sen oikean miehen löytämiseen. Ja kuinka onnekas saakaan olla hän, joka vihdoin kaikkien epäonnisten parisuhdeviritysten ja unohdettavien yhden yön erheiden jälkeen löytää tasapainoisen, fiksun ja luotettavan miehen! Lottovoitoksi se kääntyy siinä vaiheessa, kun tajuaa tuon miehen myös olevan kiinnostunut sinusta! Miten täydellistä!
Alkuhuuma ja rakastuminen on mitä hienointa ihmiselämässä. Ehkä juuri siksikin osa ystävistäni vaihtaa kumppania tasaisesti puolen vuoden välein, jotta saa syödä vain kermat kakusta. Alussa kaikki on vain niin vaaleanpunaista ja kaunista. Mies osaa sanoa aina juuri ne oikeat sanat ja tehdä oikeat asiat oikealla hetkellä. Kaikki on vain niin ihanaa ja sikasiistiä! Mutta jossain vaiheessa kuitenkin arki pikku hiljaa rutinoituu, sillä ikävä paljastaa, mutta elämä ei yhtä jännittävää kuin Salatuissa elämissä.
Yht'äkkiä nainen alkaakin kaipaamaan romanttisia koti-iltoja yhä enemmän ja enemmän. Erityisesti silloin kun miehellä olisi harrasteporukan sauna-ilta. Nainen alkaa ostaa miehelle uusia vaatteita, kun vanhat vaatteet  ei mätsää naisen tyyliin. Nainen alkaakin ilmoittamaan ravintolassa, ettei mies voi syödä sipulia, sillä nainen ei kestä sen hajua.  Nainen myös ostaa miehen asuntoon uudet verhot, pari Jukka-palmua ja uudet sisustustyynyt, sillä eihän muuten voi kutsua kavereita kylään. Ja enäähän ei kutsutakaan poikia viettämään peli-iltaa, vaan nainen kutsuu vain omia ystäviään ja niistäkin vain ne, jotka seurustelevat. Ennen miehen jokaiselle tyhmällekin vitsille rakastuneesti nauranut  nainen alkaakin editoimaan miehen puheita, tiuskien välilauseeksi miehen jokaiseen lauseeseen 'älä ole hölmö, ei se niin ole'. Nainen myös unohtaa persoonapronominit yksikössä, vaan alkaakin puhumaan vain  Me-muodossa. Ei siis ole enää minun tai sinun mielipiteitä ja asioita, on vain meidän. Nainen ei enää kehukaan miestään komeaksi ja huomaavaiseksi, vaan alkaa arvostelemaan kaikkea, mitä mies edustaa. Sen ystäviä, ajankäyttöä, ammattia ja ulkomuotoa. Mikäli kuitenkin mies on onnistunut säilyttämään yhtään omaa järkeä, hän ei  laita naiselle vastaan. Ikinä. Kuitenkin aina tasaisin väliajoin, tajuamattaan, mies onnistuu tekemään jotain täysin väärin, jolloin naisen mieltä on pahoitettu niin pahasti, että miehen olisi nyt parempi viettää yö sohvalla miettien mitä tuli tehtyä. Oli riidan aihe mikä tahansa, nainen ei tee koskaan mitään väärin ja miehen tulisi aina muistaa tuo.

Kun vuosien saatossa mies on vihdoin ja viimein oppinut kaikki naisen oikut ja käytösmallit, vaihtanut tyylinsä ja ystävänsä naisen makuun sopivaksi, unohtanut omat harrastukset ja juo olutta vain appi-ukon kanssa saunassa, niin silloin vihdoin nainen yllättää sanomalla:

Et ole enää se sama ihminen, johon rakastuin.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Pullontuoksuinen äiti

Istuin ystäväni kanssa iltaa, hieman viiniä maistellen ja hän näytti kaapistaan löytyneen sydämen mallisen kiven. Tuo pieni harmaa kivi kirvoitti sopivasti viinistä jo herkistyneen ystäväni muistelemaan tarinaa, jossa hänen lapsuuden ensirakkaus oli tuon kiven hänelle antanut. Ja kun muistelemaan kerta alettiin, niin pitihän sitä kaivaa pölyttyneet valokuva-albumit, avata nessupaketti ja kaataa lasiin lisää viiniä. Olin todella liikuttunut vanhoista valokuvista, elokuva- ja konserttilipusta, rakkauskirjeistä ja muisto-esineistä, joita ystäväni esitteli. Mutta mykistyin, kun hän kertoi niitä löytyvän verkkokellarillisen verran lisää! Hänen äitinsä oli onneksi kaiken säästänyt, sillä eihän niitä lapset tajua itse säästellä. Minä onneksi säästin. Asunnosta ja vuodesta toiseen olen kantanut mukanani pientä kenkälaatikkoa, josta löytyy muutamia kuvia, kirjeitä ja tavaroita. Tuon kenkälaation sisältö onkin ainoat asiat joita minulla on säästössä.

Vanhempani oli yksityisyrittäjiä. Toisin sanoen aina, siis aina töissä. Vaikka meitä lapsia oli vain kaksi, niin vanhempiemme ravintolat vei isän ja äidin ajasta n. 90%. Ensimmäiset muistoni lapsuudesta onkin, kun istuin  erään ravintolamme keittiön tiskipöydällä ja ihmettelin uutta tumma-ihoista tiskaajaamme. Kysyin äidiltäni mikä tuo on?
- Hän on tiskaaja, äiti opasti.
Seuraavan kerran, kun näin lastenvaunuistani kurkkien Stockmannilla tumma-hipiäisen miehen, huusin innoissani äidille:
- Äiti! Tuolla menee tuommoinen tiskaaja!

Toinen muistoni on, kun koulussa meille opetettiin biologiantunnilla, että haju-muisti on ensimmäisiä muisteja, jotka lapselle kehittyy. Saimme kotiläksyksi tehtävän selvittää, mikä tuoksu tuo meille mieleen lapsuuden. Nuuhkin eri ruokia ja leivonnaisia, vanhoja tyynyjä ja täkkejä, mutta mikään ei tuoksunut tutulta. Kunnes käteeni tarttui äitini vanha villatakki. Se ei ollut enää käytössä, sillä se oli ummehtuneen tuoksuinen tupakansavusta, mutta tuoksui hirmu tutulta. Vaikka äitini ei ole koskaan polttanut, niin töistä tarttui vahva tupakansavu ja sen haistin aina ensimmäisenä halatessani kotiin saapunutta äitiä. Ja tuo  tuoksu tuo edelleen mieleeni lapsuuden.

Koska vanhempamme olivat hyvin tiuhaan töissä, piti meidän veljeni kanssa oppia koti-askareita jo hyvin nuorena. Aloin jo 6-vuotiaana kipuamaan hellan ääreen, veljeni lajitellessa pyykkiä. 10-vuotiaana osasin tehdä lähes kaikki perus kotiruoat makaroonilaatikosta karjalanpaistiin ja täytekakkuihin.

Vaikkakin olen osittaina hieman kateellinen ystävälleni, jonka äiti on jaksanut arkistoida hänen lähes koko lapsuuden ja nuoruuden, niin en ole katkera omalle äidilleni. Ymmärrän, että varmasti äitini, sekä isäni, olisi halunnut viettää enemmän meidän kanssa aikaa. Mutta jotta minulta ja veljeltäni ei puuttuisi ikinä mitään, päättivät vanhempani ahertaa kellon ympäri. Ja heidän poissa ollessaan opimme veljeni kanssa pyörittämään taloutta, siivoamaan, tiskaamaan sekä leipomaan ja siksi pärjäämmekin mainiosti nyt omillamme. Olisin katkera, jos vanhempamme eivät olisi olleet läsnä piittaamattomuuttan tai mikäli perhettämme olisi varjostanut työttömyys, väkivalta tai alkoholi-ongelmat. Ikävän monella lapsella näin tilanne on. Me saimme siis onneksi elää onnellisen ja turvallisen lapsuuden, vaikka kotona tuoksui uunituore korvapuusti vain lähinnä meidän lasten toimesta.

Haluankin siis kiittää vanhempiamme siitä, että he eivät istuneet päivästä toiseen baarissa, vaan työskentelivät siellä.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Kateus ei kaunista ketään

Äh, pöh ja möh.
Mua eittämättä nolottaa tunnustaa tämä, sillä se on yksi seitsemästä kuoleman synnistä, mutta muhun on iskenyt kateus. Tarkemmin sanottuna vauvakateus. En varsinaisesti osaa pukea sanoiksi tätä olotilaa, mutta yritetään nyt kuitenkin..
Meidän lähi- ja tuttavapiirissä tupsahtelee vauva-uutisia kuin kärpässieniä sateella. Lieneekö sateinen kesä syy siihen, että pariskunnat on viihtyneet vällyjen välissä. Toki olen vilpittömästi jokaista paria onnitellut, mutta silti jokainen kerta tunnen sisimmissäni pienen kateudun terävän piston. Eikä tämä ole kovin mukavaa! En olisi voinut ennen kuvitella, että voisin olla näin kateellinen jollekin jostain, mikä saa hänet iloiseksi! Työmaailmassa olen aina iloinnut menestyjistä, ystävieni urheilusaavutuksia olen jaksanut kehua muillekin ja muutenkin olen aina saanut voimaa ystävieni onnesta. Siksi nyt häpeän tätä kateutta, jota tunnen odottavia tuttaviani kohtaan. Minua suoraan sanottuna inhottaa ajatus heidän jännittävästä odotuksesta ja elämänmuutoksesta, kun minä edelleen sohvalla maaten kirjoitan blogia, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kohta käyn taas partsilla tupakalla ja palaan sohvalle. Haluaisin jo tunkea tyynyn paidan sisään peilin edessä, lukea lastenvaunu-arvosteluja ja selailla värikarttaa lastenhuoneeseen! Mutta edelleen tässä sohvalla olen ja odotan seuraavaa tupakkaa.

Häpeän lisäksi tajuan, että kateuteni on myös täysin turhaa, sillä oma yrittämisemme ei ole edes varsinaisesti alkanut. Ymmärtäisin tätä olotilaa paremmin, jos jostain syystä emme voisi saada omia lapsia tai olosuhteet eivät olisi sille otolliset. Mutta kun mikään ei ole meidän lisääntymisen esteenä! Ymmärrän miesten kateuden esim. autoista tai urheilumatsien eturivin paikoista, sekä naisten kateuden rikkaasta lääkäri-miehestä, mutta että vauvakateus! Voi kuinka typerää! Nyt pitäisi vain osata käsitellä tämä esi-odotus, eli odotus ennen varsinaista raskautta.
Mutta kun en osaa.

Nyt siis todella kaipaisin vertaistukea, eli oletko Sinä kokenut tai kuullut vastaavanlaisesta vauvakateudesta? Ja miten tästä pääsee eroon?!
Asiaa pohdiskellessa alan valmistamaan  kanttarellikeittoa sienisaaliista, josta monen kyllä sietäisi olla kateellinen ;)

Ja loppuun laitan pätkän meidän vihkirunosta, joka liippasikin lähempää kuin uskoinkaan:

'Jos vain jaksat ymmärtää minua silloin, kun en itsekään itseäni ymmärrä
ja pysyä samassa huoneessa kanssani silloin, kun itsekin olen itselleni täysin sietämätön,
en koskaan vaadi sinua todistamaan rakkauttasi minuun.'


maanantai 23. heinäkuuta 2012

Rimakauhua ja raskautta

Jos saisit kuulla, että voisit sittenkin ehkä lentää, hyppäisitkö vuoren reunalta alas?

Niin oudolta kun se saattaa kuulostaakin, niin juuri tuolta minusta tällä hetkellä tuntuu. Seison mielessäni Grand Canyonin reunalla, ihastelen maisemia ja hengitän tuulta keuhkoihini, mutta pulssini lyö kahtasataa enkä uskalla alkaa kaatumaan, vaikka tiedän ettei minulle käy kuinkaan.

Jotta tämä teksti ei alkaisi haiskahtamaan liian syvälliselle, niin palataanpa vuoren reunalta alas maan pinnalle. Kävin siis ottamassa kierukan pois. Nyt pelottaa. Vaikkakin kyse on hyvin pienestä, yksinkertaisesta toimenpiteestä (joka kesti n. 2min.), niin silti minua pelotti lääkärin odotushuoneessa aivan kuin olisin osallistumassa Pelkokertoimeen! Olen suunnitellut tuon pienen hormooneja jylläävän kiekuraisen, joka ei itseasiassa ole mitenkään kiero, vaan muistuttaa laivan ankkuria, poistamista jo pitkään ja nyökkäsin tomerasti, kun lääkäri kysyi, haluanko siitä eroon lisääntymistarkoituksessa, mutta enpäs osannut varautua sen vaikutuksiin. Nyt nimittäin iski ramppikuume! Kuukausia olen haaveillut tästä H-hetkestä (joka muuten mieheni mielestä on VS = vihdoin seksiä-hetki), jolloin aloitamme virallisesti Herculeksen yrittämistä. Mutta haaveilu onkin niin ihanan turvallista, kunnes todellisuus paljastaa kalpeat kasvonsa. Vielä viikko sitten haaveilin vaaleanpunaisista lastenvaunuista, söpöistä pukluista olallani ja jokeltavista kasvoista turvakaukalossa. Nyt kun tuo haave on todellisempaa kuin koskaan ennen, pyörii mielessäni valvotut yöt, loputon huuto-itku(vuoroin minun, vuoroin vauvan toimesta), silmiä kirvelevän pahalle haisevat vaipat ja kroonisesti miinusta huutava pankkitili. Äitini on kyllä aina sanonut:
Varo mitä toivot.
Ja tottahan se on! Kukapa ei olisi haaveillut olevansa oikean prinssin oma prinsessa, mutta kuinkas kävikään prinessa Dianalle. Eipä todellisuus ole aina ruusuilla tanssimista itse Ruususellakaan.
Nyt siis olen kaiken tämän reality check:in keskellä muuntautunut kilpikonnaksi, sillä pelkään että pamahdan paksuksi jopa mieheni katseesta, eli kaivoin kaapista kaikki kulahtaneimmat ja rumimmat (kts. epä-seksikkäät) vaatteet ja rukoilen että Neitsyt Maria on ainoa, johon Pyhä Henki päätti siemenensä istuttaa.

P.s. Ensi-avuksi tähän rimakauhuun kaappasin jälleen käteeni (Suomen parhaimman kirjailijan) Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja-sarjan osat: Raskausarpia ja Vaippa-ihottumaa, sekä ensimmäistä kertaa aloitin Eve Hietamiehen Yösyöttö teoksen. Suosittelen muillekin rimakauhusta kärsiville.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Yhdet vielä ja sitten toiset!

Laitetaanpa toinenkin teksti tänään tulemaan, kun tuntuu juttua riittävän..
Ennen häitä tein kaikkea mahdollista viimeistä kertaa neitinä. Viimeistä kertaa saunoin, söin, join, kävin agilitytreeneissä, kynsihuollossa jne. Nyt teen kaikkea ensimmäistä kertaa rouvana. Ja nautin siitä täysin pienillä rinnoillani!  On ihanaa, kun ihmiset kutsuvat minua Rouvaksi! Tämä Rouva on siivonnut, treenannut koiran kanssa ja kokannut ensimmäistä kertaa! Silti toinen viimeinen kierros alkoi jo..

Ystäväni kutsui minut mukaan illanviettoon ja mietin automaattisesti, että alkaa olla viimeisiä illanviettoja ennen vauvaa. Häämatkaa varatessa mietin, onko se mahdollisesti viimeinen matkamme ihan kahdestaan. Tupakkaa poltan kuin viimeistä päivää, sillä tiedostan joutuvani luopumaan tuosta lempi paheestani käärön ilmoittaessa saapumisestaan. Annan itselleni paljon (varsinkin paheita) anteeksi, sillä jokainen kerta voi olla viimeinen, ennen kuin elämäni laajenee rakkauden siemenellä. Outoa käytöksestäni ehkä tekee se, että tuosta möykystä ultraäänikuvassa ei ole vielä tietoakaan! Dr.Freud varmasti olisi sitä mieltä, että jossain historiassani on jäänyt jotain kesken, kun nyt pyrin jatkuvasti kehittämään uusia projekteja, jotka pitää saada toteutettua. Oli niin tai näin, aion ottaa ilon irti jokaisesta viimeisestä kylmästä siideristä ja tupakasta, joita ehdin vielä nauttia toivottavasti monia! Enkä voi luottaa Freudiin, sillä hän ei tiennyt miltä tuntuu elää elämää ensimmäistä kertaa äitinä ;)

Ready, steady, GO!


Hei taas pienen tauon jälkeen!

Tosiaan, vietimme viime lauantaina mieheni kanssa elämämme hienoimman päivän, kun sanoimme toisillemme Tahdon sukulaisten ja ystävien läsnäollessa. Näin ollen olen virallisesti Rouva ja me  olemme perhe <3
Minun piti jo ennen häitä kirjoittaa tästä aiheesta, mutta huomasinkin uuden näkökulman asiaan vasta häiden jälkeen, joten hyvä näin.. Kysymykseni on hyvin yksinkertainen, mutta osaatko Sinä vastata siihen?

Mikä on oikea ikä tulla äidiksi?

Täytin keväällä 25 vuotta. Lähes aina kun olen käynyt keskustelua vauvahaaveistani milloin lääkärin, ystävien tai vanhempien kanssa, olen saanut kuulla lauseen 'sähän olet  vielä niin nuori, että ei ole mitään kiirettä'. Ymmärrän kyllä tuon lauseen, sillä vanhempani saivat minut virkeinä kolmevitosina, mutta äitini mielestä tulin ns. viime tipassa. Miksi siis odottaa kiirettä, kun voisi aloittaa ajoissa? Eihän kukaan mene lentokentälle tahalleen viime tipassa, jotta saisi jännittää ehtiikö koneeseen vai eikö. Töihin jos kampeaa aina vasta lounasaikaan, saa aika nopeasti lounastaa kotona yksikseen.
Koulukaverini aloitti epiduraalikierteensä jo 18-vuotiaana. Perhetuttumme päätti ryhtyä tuumasta toimeen 42-vuotiaana, kun sopivaa aviomiestä ei ollut löytynyt. Molemmat ovat mielestäni huippu äitejä!
Kuka siis määrittää millon olen oikean ikäinen?
Katsotaanpa hieman faktoja:
Nainen on hedelmällisimmillään 20–25-vuotiaana. Joka viides suomalainen nainen jää lapsettomaksi, näistä moni ilman omaa tahtoaan. Kun 30 vuotta tulee täyteen, raskaaksi tulo vaikeutuu ja raskauden riskit kasvavat. Vain puolet 35 vuotta täyttäneistä naisista onnistuu lapsen saamisessa vuoden yrittämisellä ilman hedelmöityshoitoja. Tilastojen valossa olen siis täydellisen ikäinen tulemaan äidiksi! Miksi siis saan kuulla jatkuvasti, ettei mihinkään ole kiire ja minun tulisi vielä nauttia elämästä? Korjatkaa, jos olen antanut itseni ymmärtää väärin, mutta eikös äitiys olekaan elämän suurin nautinto?
Onneksi, ennen kuin aloin potemaan kriisiä siitä, että enkö olekaan vielä onnistunut kasvamaan täysipäiseksi, itsenäiseksi aikuiseksi, jolla on valmiudet kasvattaa muutakin kuin koiranpentua, sain kuulla lauseen, joka kertoi minulle enemmän muista kuin itsestäni.. Jokos on pullat uunissa? Tuon lauseen sain kuulla häissämme kaksisataa kertaa ja silloin tajusin sen. Kyse ei ollutkaan siitä, olenko Minä valmis, vaan nyt kun olemme mieheni kanssa virallisesti lupautunueet pitämään yhtä hyvinä ja huonoina päivinä, on myös läheisemme valmiita.

P.s. Projekti Hercules Herkku Heman saa virallisen starttinsa tulevana perjantaina, kun kierukkani poistetaan ;)

lauantai 7. heinäkuuta 2012

stressi, stressimpi, stressaantunein..

apua kääk hjälp help!

Luulin että mulla tuli writersblock kun ei oo uutta blogia pukannut, mutta muistinkin, että mulla on häät viikon päästä. Näin ollen kiirettä pukkaa, eikä tilannetta helpota yhtään elämäni kauhein paniikkijännitys. En pysty syömään, nukkumaan enkä keskittymään mihinkään kun mahassa pyörii jättiläisperhoset ja aamupahoinvointi on ottanut äkkilähdön ennen vauvaa! Joten palataan asiaan reilun viikon päästä, kun olen rouvashenkilö :)

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Jesse Jaguar Jr.

Mullahan ei siis ole lapsia. Vielä. Mutta tämä blogikin on oire siitä, että todella haluaisin jo alkaa jakautumaan kahtia. Alkuunsa tämä vauvakuume alkoi ns. Teräsmies-syndroomalla, eli kaikki aistini tulivat yliluonnollisen alttiiksi kaikelle vauvoihin ja lapsiin liittyvälle. Eli aloin näkemään rattaita, vauvamasuja, lastenvaateliikkeitä ja tuskastuneen näköisiä vanhempia joka  puolella. Sen jälkeen iski pre-babyblues. Se onkin ihan oma lukunsa  se, joten palataan siihen tuonnempana.
Nyt kuitenki tilanne on se, että en enää peittele kuumeiluani, vaan annan sen näkyä ja kuulua kuin Tukiaisen peräpää. Ihan tahtomattanikin lähes jokainen keskusteluni toisen aikuisen ihmisen kanssa ajautuu väistämättä, kuin Titanic, keskusteluun jossa ilmaisen halukkuuteni saada lapsen. Annetaan esimerkki:
(PT = Piitu-Liinu, TA = toinen aikuinen)
TA: Moikka! Mitäs kuuluu?
PT: Kiitos, ihan hyvää. Aika hässäkkää häiden kanssa.
TA: Mites on järjestelyt edenneet?
PT: Ihan hyvin alkaa olla hommat paketissa. Pitäis vaan alkaa isompää kämppää katsomaan.
TA: Ai, onko perheenlisäystä luvassa?
PT: Ei vielä, mutta toivottavasti pian.
Ja nuo minun kaksi viimeistä puheenvuoroa on liitettävissä jokaiseen  keskusteluun jonka käyn. Alat siis pikku hiljaa ymmärtämään kuumeeni asteen. Kun aloin miettimään omaa käytöstäni, tajusin, että minusta on  tulossa juuri sellainen. Sellainen joista kaverit aina varoittaa. Ihminen, joka lapsen saatuaan  ei  enää osaa puhua mistään muusta kuin lapsestaan. Mulle on ilmeisesti käynyt ennenaikainen vauvasyöksy, kun puhun koko ajan lapsesta jota ei vielä ole. Ja jos ihan rehellinen olen, en vain puhu, vaan myös kuvittelen lapsen vierelleni. Mittailen silmilläni kotona mihin kehto mahtuu, pidän pyykkikoneen päällysen tyhjänä, että siihen varmasti mahtuu hoitopöytä ja sohvalla katselen tyhjää rahia jonka päällä pieni rakkauden jatkeeni puhaltaa kuolakuplia. Kuulostaa hullulta, tiedän. Mutta jos ajatellaan asiaa vaikka miehen kantilta, niin eipä enää olekaan niin hullua. Miehet haaveilee autoista jo pienestä pitäen. He kuvittelevat sen parkkipaikalleen, kuvittelevat minkä värinen se on ja mimmoista ääntä se pitää. Jotkut jopa tilaavat autolehtiä ja teippailevat autojen kuvia seiniin. Ja innokkaimmat kiertelevät ympäri maata näyttelyissä kuolaamassa unelmiensa perään! Minä en sentään teippaile vauvojen kuvia ulkohuussin seinään, enkä kiertele lastentarhoilla kyttäämässä. Siis en vielä ;)

Oo siellä jossain mun


'Odotanko turhaanko sittenkin,
mitä jos vain käy niin kuin muillekin?
Välimatka piinaa ja painaa mua,
kuka päättää ketkä saa onnistua?
Oo siellä jossain mun.'

Kauniit sanat PMMP:n kuuluisassa rakkauslaulussa. Minulle nuo sanat edustaa vauvaa. Tai tarkemmin sanottuna vauvattomuutta. Olen terve, 25-vuotias, kohta avioituva, helsinkiläinen nainen, jonka elämässä on asiat kaikin puolin suhteellisen  hyvin. Kuitenkin koko ajan tuntuu, että elämästä puuttuu jotain hyvin oleellista ja se on oma lapsi. Ja juurikin siitä tässä blogissa on myöskin kyse. Olen lukenut vauvablogeja, hääblogeja, raskausblogeja, mammablogeja sekä muuten vain blogeja, mutta vauvakuumeblogeja on selkeästi vähän, joten heitänpä verkkoni loputtomien blogien viidakkoon. Miltä tuntuu olla suhteellisen nuori aikuinen nainen, jonka elämän kiintopiste ei olekaan korkeakoulu, ura tai villi biletys, vaan äitiyis? Tätä aihetta tulen pureskelemaan tällä sivulla tästä lähtien.