perjantai 19. lokakuuta 2012

Always the second best

Kerrankin multa löytyy todella hyvä syy, miksi en ikäväkseni ole ehtinyt päivittää blogiani..
Meille muutti viime sunnuntaina maailman söpöin koiranpentu! Otimme siis toisen koiran, sillä ajattelimme, että siitä olisi seuraa meidän 2-vuotiaalle koiralle. Ja todistaakseni hänen söpöyden, laitanpa tähän ihan kuvan tuosta ihanasta karvakasasta!

Eikös olekin ihanuus?! Mutta kerrankin ärsyttävä sanonta 'Moni kakku päältä kaunis', pitää paikkansa. Olen sitä mieltä että tuo hellyyttävä olento on oikeasti koiranpennuksi pukeutunut paholainen. No, ehkä paholainen on liian kärjistäen sanottu, joten sanotaan riiviö. Tuo riiviö riehuu, repii, puree, haukkuu ja kusee aivan joka paikkaan! Se ei tottele, saatika tunne edes vielä omaa nimeään! Kaikki tuo on kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä riiviöllä on ikää vasta vajaa 9vko, joten ei voi olettaakaan että hän jo kaiken tai ylipäätänsä yhtään mitään vielä osaisi. Ja nyt kun olen vielä toistaiseksi täyspäiväisesti koti-rouvana, minun täytyy herätä aamuisin kuudelta kantamaan tuota sutta lampaiden vaatteissa vähintään tunnin välein ulos kaatosateessa ja juosta himassa kaikki päivät sen perässä torumassa mihin kaikkeen ei hampaita saa iskeä!

Eilen sitten, kiitos väsymyksen ja PMS:n, tilanne kärjistyi niin että räjähdin kuin atomipommi miehelleni ja tuolle nappisilmälle. Siinä huudon keskellä sanoin monen muun asian lomassa kuitenkin yhden asian, jota jäin miettimään.. Sanoin nimittäin, että vanhempi koiramme ei koskaan ollut noin kamala ja hankala, kuin tuo uusi tulokas. Kun hieman rauhotuin ja hyppäsin kuumaan suihkuun, vihdoin ymmärsin olleeni oikeassa kaikki nämä vuodet. 
 
Esikoinen on aina äidin lellikki.

Ensimmäisen koiran kohdalla ei koskaan tuntunut pahalta nousta vaikka keskellä yötä kaatosateessa ulos. Jos pikku pisu pääsi lattialle, se oli vain söpöä. Kaikki mitä esikoisemme teki, oli enemmän tai vähemmän hellyyttävää ja sai meidät ylpeäksi. Esikoiselle ostettiin kaikki uudet lelut ja välineet, nyt kuopuksemme saa tyytyä vanhoihin sukkiin ja naapurin koiran pieneksi jääneeseen pantaan. Esikoinen sai myös olla sylissä ja jahdata kissoja mielin määrin. Sitä kun oli niin pentu-huumassa ensimmäisestä 'lapsesta'. Nyt toisen lapsen kohdalla, kun mikään ei olekaan uutta ja jännittävää, sitä tajuaa ettei sisälle pissiminen ja johtojen repiminen olekaan söpöä, saatika sopivaa. Sohvalle syliin ei saa tulla, että pysyy laumajärjestys kasassa. Ja myönnän toivovani joka päivä, että tuo pentu kasvaisi mahdollisimman nopeasti isoksi, jotta se oppisi tavoille eikä tarvitsisi olla moppaamassa lattioita joka ikinen päivä. Toivon, että se tulisi isosiskoonsa ja oppisi siltä olemaan tavoiksi. Sen sijaan miehelleni, tuo toinen lapsi tuntuu olevan ensimmäistäkin tärkeämpi, sillä minä en nyt omi kaikkea hoitovastuuta itselleni.. Alkaako kuulostaa tutulta?

Itse olen myöskin kaksilapsisen perheen kuopus. Olen aina kokenut, että minua on kohdeltu kuten tuota pentua. Kaikki mitä lapsena tein, oli väärin. Uusista vaatteista ja leluista ei ollut tietoakaan, kun kaikki isoveljelle pieneksi tai vanhaksi jääneet paketoitiin jouluna minulle. Minun harrastuksiin ja koulunkäyntiin ei juuri kukaan kiinnittänyt huomiota, sillä veljeni loisti aina kaikessa edellä. Sen myötä olen kuitenkin oppinut itsenäisyyttä ja oma-aloitteisuutta ja muutinkin pois kotoa vuosian ennen broidiani. Hän käy edelleen äidillä lähes päivittäin syömässä. Toki isoveljestä on ollut paljon iloa, seuraa ja turvaa, mutta olisin halunnut edes joskus kokea miltä tuntuu olla se kultalapsi.
 
Mieheni taasen on ainoa lapsi. Hän on aina saanut kaikkien täyden huomion ja hellyyden. Voin väittää, ettei häneltä ole koskaan puuttunut yhtään mitään. Päinvastoin kaikkea on ollut, ehkä liikaakin. Vanhemmat ovat aina olleet mukana kaikissa harrastuksissa ja elämänvaiheissa, eikä vieläkään tuo osallistuminen ota taantuakseen. Jos mieheni saa päähänsä haluavansa taas jotain, mihin meillä ei ole varaa tai edes tarvetta, saa hän sen kuin hopeavadilla tarjoiltuna vanhemmiltaan. Ja vaikkakin heidän käytös on mielestäni hienoa ja ymmärrettävää, on siinäkin hopearahassa kääntöpuolensa. Kaikki kun on aina valmiina nenän eteen kannettu, ei mieheni ole joutunut opettelemaan itse mitään. Näin ollen useimmat perus talousaskareet ja arkiset asiat ovat hänelle täyttä utopiaa. Ja vaikka hän nauttiikiin ainoan lapsen eduista, ikävän usein myös huomaan, että hän olisi kaivannut sisaruksia.

Väittelemmekin siis usein siitä, että minä haluan vain yhden lapsen ja mieheni kaksi. Kumpi on parempi? Se, että hemmottelet täysin yhden lapsen piloille silläkin uhalla, että siitä tulee täysin itsekäs ja avuton, vai se, että teet kaksi lasta tietäen, että toinen kokee aina olevansa ylimääräinen vaikka mitä tekisit. 
 
Voiko äitinä tässä tilanteessa edes voittaa?

1 kommentti:

Maria kirjoitti...

Ihana koiravauva! :) Toivottavasti luonne tuosta vielä kehittyisi ja siitä tulisi sisäisestikin suloinen yksilö! Toivottavasti teillä muuten nyt kävisi tärppi. Mä en muista onko se joku vanha sanonta vai mikä mut kuulemma jos hankkii koiran pennun niin sitten kohta pian voi tulla raskaaksi. Ilmeisesti perustuu siihen että ei keskity niin paljon siihen vauvan yrittämiseen...