Jesse Jaguar Jr.

Mullahan ei siis ole lapsia. Vielä. Mutta tämä blogikin on oire siitä, että todella haluaisin jo alkaa jakautumaan kahtia. Alkuunsa tämä vauvakuume alkoi ns. Teräsmies-syndroomalla, eli kaikki aistini tulivat yliluonnollisen alttiiksi kaikelle vauvoihin ja lapsiin liittyvälle. Eli aloin näkemään rattaita, vauvamasuja, lastenvaateliikkeitä ja tuskastuneen näköisiä vanhempia joka  puolella. Sen jälkeen iski pre-babyblues. Se onkin ihan oma lukunsa  se, joten palataan siihen tuonnempana.
Nyt kuitenki tilanne on se, että en enää peittele kuumeiluani, vaan annan sen näkyä ja kuulua kuin Tukiaisen peräpää. Ihan tahtomattanikin lähes jokainen keskusteluni toisen aikuisen ihmisen kanssa ajautuu väistämättä, kuin Titanic, keskusteluun jossa ilmaisen halukkuuteni saada lapsen. Annetaan esimerkki:
(PT = Piitu-Liinu, TA = toinen aikuinen)
TA: Moikka! Mitäs kuuluu?
PT: Kiitos, ihan hyvää. Aika hässäkkää häiden kanssa.
TA: Mites on järjestelyt edenneet?
PT: Ihan hyvin alkaa olla hommat paketissa. Pitäis vaan alkaa isompää kämppää katsomaan.
TA: Ai, onko perheenlisäystä luvassa?
PT: Ei vielä, mutta toivottavasti pian.
Ja nuo minun kaksi viimeistä puheenvuoroa on liitettävissä jokaiseen  keskusteluun jonka käyn. Alat siis pikku hiljaa ymmärtämään kuumeeni asteen. Kun aloin miettimään omaa käytöstäni, tajusin, että minusta on  tulossa juuri sellainen. Sellainen joista kaverit aina varoittaa. Ihminen, joka lapsen saatuaan  ei  enää osaa puhua mistään muusta kuin lapsestaan. Mulle on ilmeisesti käynyt ennenaikainen vauvasyöksy, kun puhun koko ajan lapsesta jota ei vielä ole. Ja jos ihan rehellinen olen, en vain puhu, vaan myös kuvittelen lapsen vierelleni. Mittailen silmilläni kotona mihin kehto mahtuu, pidän pyykkikoneen päällysen tyhjänä, että siihen varmasti mahtuu hoitopöytä ja sohvalla katselen tyhjää rahia jonka päällä pieni rakkauden jatkeeni puhaltaa kuolakuplia. Kuulostaa hullulta, tiedän. Mutta jos ajatellaan asiaa vaikka miehen kantilta, niin eipä enää olekaan niin hullua. Miehet haaveilee autoista jo pienestä pitäen. He kuvittelevat sen parkkipaikalleen, kuvittelevat minkä värinen se on ja mimmoista ääntä se pitää. Jotkut jopa tilaavat autolehtiä ja teippailevat autojen kuvia seiniin. Ja innokkaimmat kiertelevät ympäri maata näyttelyissä kuolaamassa unelmiensa perään! Minä en sentään teippaile vauvojen kuvia ulkohuussin seinään, enkä kiertele lastentarhoilla kyttäämässä. Siis en vielä ;)

Oo siellä jossain mun

'Odotanko turhaanko sittenkin,
mitä jos vain käy niin kuin muillekin?

Välimatka piinaa ja painaa mua,
kuka päättää ketkä saa onnistua?
Oo siellä jossain mun.'

Kauniit sanat PMMP:n kuuluisassa rakkauslaulussa. Minulle nuo sanat edustaa vauvaa. Tai tarkemmin sanottuna vauvattomuutta. Olen terve, 25-vuotias, kohta avioituva, helsinkiläinen nainen, jonka elämässä on asiat kaikin puolin suhteellisen  hyvin. Kuitenkin koko ajan tuntuu, että elämästä puuttuu jotain hyvin oleellista ja se on oma lapsi. Ja juurikin siitä tässä blogissa on myöskin kyse. Olen lukenut vauvablogeja, hääblogeja, raskausblogeja, mammablogeja sekä muuten vain blogeja, mutta vauvakuumeblogeja on selkeästi vähän, joten heitänpä verkkoni loputtomien blogien viidakkoon. Miltä tuntuu olla suhteellisen nuori aikuinen nainen, jonka elämän kiintopiste ei olekaan korkeakoulu, ura tai villi biletys, vaan äitiyis? Tätä aihetta tulen pureskelemaan tällä sivulla tästä lähtien.