Pullontuoksuinen äiti

Istuin ystäväni kanssa iltaa, hieman viiniä maistellen ja hän näytti kaapistaan löytyneen sydämen mallisen kiven. Tuo pieni harmaa kivi kirvoitti sopivasti viinistä jo herkistyneen ystäväni muistelemaan tarinaa, jossa hänen lapsuuden ensirakkaus oli tuon kiven hänelle antanut. Ja kun muistelemaan kerta alettiin, niin pitihän sitä kaivaa pölyttyneet valokuva-albumit, avata nessupaketti ja kaataa lasiin lisää viiniä. Olin todella liikuttunut vanhoista valokuvista, elokuva- ja konserttilipusta, rakkauskirjeistä ja muisto-esineistä, joita ystäväni esitteli. Mutta mykistyin, kun hän kertoi niitä löytyvän verkkokellarillisen verran lisää! Hänen äitinsä oli onneksi kaiken säästänyt, sillä eihän niitä lapset tajua itse säästellä. Minä onneksi säästin. Asunnosta ja vuodesta toiseen olen kantanut mukanani pientä kenkälaatikkoa, josta löytyy muutamia kuvia, kirjeitä ja tavaroita. Tuon kenkälaation sisältö onkin ainoat asiat joita minulla on säästössä.

Vanhempani oli yksityisyrittäjiä. Toisin sanoen aina, siis aina töissä. Vaikka meitä lapsia oli vain kaksi, niin vanhempiemme ravintolat vei isän ja äidin ajasta n. 90%. Ensimmäiset muistoni lapsuudesta onkin, kun istuin  erään ravintolamme keittiön tiskipöydällä ja ihmettelin uutta tumma-ihoista tiskaajaamme. Kysyin äidiltäni mikä tuo on?
- Hän on tiskaaja, äiti opasti.
Seuraavan kerran, kun näin lastenvaunuistani kurkkien Stockmannilla tumma-hipiäisen miehen, huusin innoissani äidille:
- Äiti! Tuolla menee tuommoinen tiskaaja!

Toinen muistoni on, kun koulussa meille opetettiin biologiantunnilla, että haju-muisti on ensimmäisiä muisteja, jotka lapselle kehittyy. Saimme kotiläksyksi tehtävän selvittää, mikä tuoksu tuo meille mieleen lapsuuden. Nuuhkin eri ruokia ja leivonnaisia, vanhoja tyynyjä ja täkkejä, mutta mikään ei tuoksunut tutulta. Kunnes käteeni tarttui äitini vanha villatakki. Se ei ollut enää käytössä, sillä se oli ummehtuneen tuoksuinen tupakansavusta, mutta tuoksui hirmu tutulta. Vaikka äitini ei ole koskaan polttanut, niin töistä tarttui vahva tupakansavu ja sen haistin aina ensimmäisenä halatessani kotiin saapunutta äitiä. Ja tuo  tuoksu tuo edelleen mieleeni lapsuuden.

Koska vanhempamme olivat hyvin tiuhaan töissä, piti meidän veljeni kanssa oppia koti-askareita jo hyvin nuorena. Aloin jo 6-vuotiaana kipuamaan hellan ääreen, veljeni lajitellessa pyykkiä. 10-vuotiaana osasin tehdä lähes kaikki perus kotiruoat makaroonilaatikosta karjalanpaistiin ja täytekakkuihin.

Vaikkakin olen osittaina hieman kateellinen ystävälleni, jonka äiti on jaksanut arkistoida hänen lähes koko lapsuuden ja nuoruuden, niin en ole katkera omalle äidilleni. Ymmärrän, että varmasti äitini, sekä isäni, olisi halunnut viettää enemmän meidän kanssa aikaa. Mutta jotta minulta ja veljeltäni ei puuttuisi ikinä mitään, päättivät vanhempani ahertaa kellon ympäri. Ja heidän poissa ollessaan opimme veljeni kanssa pyörittämään taloutta, siivoamaan, tiskaamaan sekä leipomaan ja siksi pärjäämmekin mainiosti nyt omillamme. Olisin katkera, jos vanhempamme eivät olisi olleet läsnä piittaamattomuuttan tai mikäli perhettämme olisi varjostanut työttömyys, väkivalta tai alkoholi-ongelmat. Ikävän monella lapsella näin tilanne on. Me saimme siis onneksi elää onnellisen ja turvallisen lapsuuden, vaikka kotona tuoksui uunituore korvapuusti vain lähinnä meidän lasten toimesta.

Haluankin siis kiittää vanhempiamme siitä, että he eivät istuneet päivästä toiseen baarissa, vaan työskentelivät siellä.

Kateus ei kaunista ketään

Äh, pöh ja möh.
Mua eittämättä nolottaa tunnustaa tämä, sillä se on yksi seitsemästä kuoleman synnistä, mutta muhun on iskenyt kateus. Tarkemmin sanottuna vauvakateus. En varsinaisesti osaa pukea sanoiksi tätä olotilaa, mutta yritetään nyt kuitenkin..
Meidän lähi- ja tuttavapiirissä tupsahtelee vauva-uutisia kuin kärpässieniä sateella. Lieneekö sateinen kesä syy siihen, että pariskunnat on viihtyneet vällyjen välissä. Toki olen vilpittömästi jokaista paria onnitellut, mutta silti jokainen kerta tunnen sisimmissäni pienen kateudun terävän piston. Eikä tämä ole kovin mukavaa! En olisi voinut ennen kuvitella, että voisin olla näin kateellinen jollekin jostain, mikä saa hänet iloiseksi! Työmaailmassa olen aina iloinnut menestyjistä, ystävieni urheilusaavutuksia olen jaksanut kehua muillekin ja muutenkin olen aina saanut voimaa ystävieni onnesta. Siksi nyt häpeän tätä kateutta, jota tunnen odottavia tuttaviani kohtaan. Minua suoraan sanottuna inhottaa ajatus heidän jännittävästä odotuksesta ja elämänmuutoksesta, kun minä edelleen sohvalla maaten kirjoitan blogia, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kohta käyn taas partsilla tupakalla ja palaan sohvalle. Haluaisin jo tunkea tyynyn paidan sisään peilin edessä, lukea lastenvaunu-arvosteluja ja selailla värikarttaa lastenhuoneeseen! Mutta edelleen tässä sohvalla olen ja odotan seuraavaa tupakkaa.

Häpeän lisäksi tajuan, että kateuteni on myös täysin turhaa, sillä oma yrittämisemme ei ole edes varsinaisesti alkanut. Ymmärtäisin tätä olotilaa paremmin, jos jostain syystä emme voisi saada omia lapsia tai olosuhteet eivät olisi sille otolliset. Mutta kun mikään ei ole meidän lisääntymisen esteenä! Ymmärrän miesten kateuden esim. autoista tai urheilumatsien eturivin paikoista, sekä naisten kateuden rikkaasta lääkäri-miehestä, mutta että vauvakateus! Voi kuinka typerää! Nyt pitäisi vain osata käsitellä tämä esi-odotus, eli odotus ennen varsinaista raskautta.
Mutta kun en osaa.

Nyt siis todella kaipaisin vertaistukea, eli oletko Sinä kokenut tai kuullut vastaavanlaisesta vauvakateudesta? Ja miten tästä pääsee eroon?!
Asiaa pohdiskellessa alan valmistamaan  kanttarellikeittoa sienisaaliista, josta monen kyllä sietäisi olla kateellinen ;)

Ja loppuun laitan pätkän meidän vihkirunosta, joka liippasikin lähempää kuin uskoinkaan:

'Jos vain jaksat ymmärtää minua silloin, kun en itsekään itseäni ymmärrä
ja pysyä samassa huoneessa kanssani silloin, kun itsekin olen itselleni täysin sietämätön,
en koskaan vaadi sinua todistamaan rakkauttasi minuun.'

Rimakauhua ja raskautta

Jos saisit kuulla, että voisit sittenkin ehkä lentää, hyppäisitkö vuoren reunalta alas?

Niin oudolta kun se saattaa kuulostaakin, niin juuri tuolta minusta tällä hetkellä tuntuu. Seison mielessäni Grand Canyonin reunalla, ihastelen maisemia ja hengitän tuulta keuhkoihini, mutta pulssini lyö kahtasataa enkä uskalla alkaa kaatumaan, vaikka tiedän ettei minulle käy kuinkaan.

Jotta tämä teksti ei alkaisi haiskahtamaan liian syvälliselle, niin palataanpa vuoren reunalta alas maan pinnalle. Kävin siis ottamassa kierukan pois. Nyt pelottaa. Vaikkakin kyse on hyvin pienestä, yksinkertaisesta toimenpiteestä (joka kesti n. 2min.), niin silti minua pelotti lääkärin odotushuoneessa aivan kuin olisin osallistumassa Pelkokertoimeen! Olen suunnitellut tuon pienen hormooneja jylläävän kiekuraisen, joka ei itseasiassa ole mitenkään kiero, vaan muistuttaa laivan ankkuria, poistamista jo pitkään ja nyökkäsin tomerasti, kun lääkäri kysyi, haluanko siitä eroon lisääntymistarkoituksessa, mutta enpäs osannut varautua sen vaikutuksiin. Nyt nimittäin iski ramppikuume! Kuukausia olen haaveillut tästä H-hetkestä (joka muuten mieheni mielestä on VS = vihdoin seksiä-hetki), jolloin aloitamme virallisesti Herculeksen yrittämistä. Mutta haaveilu onkin niin ihanan turvallista, kunnes todellisuus paljastaa kalpeat kasvonsa. Vielä viikko sitten haaveilin vaaleanpunaisista lastenvaunuista, söpöistä pukluista olallani ja jokeltavista kasvoista turvakaukalossa. Nyt kun tuo haave on todellisempaa kuin koskaan ennen, pyörii mielessäni valvotut yöt, loputon huuto-itku(vuoroin minun, vuoroin vauvan toimesta), silmiä kirvelevän pahalle haisevat vaipat ja kroonisesti miinusta huutava pankkitili. Äitini on kyllä aina sanonut:
Varo mitä toivot.
Ja tottahan se on! Kukapa ei olisi haaveillut olevansa oikean prinssin oma prinsessa, mutta kuinkas kävikään prinessa Dianalle. Eipä todellisuus ole aina ruusuilla tanssimista itse Ruususellakaan.
Nyt siis olen kaiken tämän reality check:in keskellä muuntautunut kilpikonnaksi, sillä pelkään että pamahdan paksuksi jopa mieheni katseesta, eli kaivoin kaapista kaikki kulahtaneimmat ja rumimmat (kts. epä-seksikkäät) vaatteet ja rukoilen että Neitsyt Maria on ainoa, johon Pyhä Henki päätti siemenensä istuttaa.

P.s. Ensi-avuksi tähän rimakauhuun kaappasin jälleen käteeni (Suomen parhaimman kirjailijan) Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja-sarjan osat: Raskausarpia ja Vaippa-ihottumaa, sekä ensimmäistä kertaa aloitin Eve Hietamiehen Yösyöttö teoksen. Suosittelen muillekin rimakauhusta kärsiville.

Yhdet vielä ja sitten toiset!

Laitetaanpa toinenkin teksti tänään tulemaan, kun tuntuu juttua riittävän..
Ennen häitä tein kaikkea mahdollista viimeistä kertaa neitinä. Viimeistä kertaa saunoin, söin, join, kävin agilitytreeneissä, kynsihuollossa jne. Nyt teen kaikkea ensimmäistä kertaa rouvana. Ja nautin siitä täysin pienillä rinnoillani!  On ihanaa, kun ihmiset kutsuvat minua Rouvaksi! Tämä Rouva on siivonnut, treenannut koiran kanssa ja kokannut ensimmäistä kertaa! Silti toinen viimeinen kierros alkoi jo..

Ystäväni kutsui minut mukaan illanviettoon ja mietin automaattisesti, että alkaa olla viimeisiä illanviettoja ennen vauvaa. Häämatkaa varatessa mietin, onko se mahdollisesti viimeinen matkamme ihan kahdestaan. Tupakkaa poltan kuin viimeistä päivää, sillä tiedostan joutuvani luopumaan tuosta lempi paheestani käärön ilmoittaessa saapumisestaan. Annan itselleni paljon (varsinkin paheita) anteeksi, sillä jokainen kerta voi olla viimeinen, ennen kuin elämäni laajenee rakkauden siemenellä. Outoa käytöksestäni ehkä tekee se, että tuosta möykystä ultraäänikuvassa ei ole vielä tietoakaan! Dr.Freud varmasti olisi sitä mieltä, että jossain historiassani on jäänyt jotain kesken, kun nyt pyrin jatkuvasti kehittämään uusia projekteja, jotka pitää saada toteutettua. Oli niin tai näin, aion ottaa ilon irti jokaisesta viimeisestä kylmästä siideristä ja tupakasta, joita ehdin vielä nauttia toivottavasti monia! Enkä voi luottaa Freudiin, sillä hän ei tiennyt miltä tuntuu elää elämää ensimmäistä kertaa äitinä ;)

Ready, steady, GO!

Hei taas pienen tauon jälkeen!

Tosiaan, vietimme viime lauantaina mieheni kanssa elämämme hienoimman päivän, kun sanoimme toisillemme Tahdon sukulaisten ja ystävien läsnäollessa. Näin ollen olen virallisesti Rouva ja me  olemme perhe <3
Minun piti jo ennen häitä kirjoittaa tästä aiheesta, mutta huomasinkin uuden näkökulman asiaan vasta häiden jälkeen, joten hyvä näin.. Kysymykseni on hyvin yksinkertainen, mutta osaatko Sinä vastata siihen?

Mikä on oikea ikä tulla äidiksi?

Täytin keväällä 25 vuotta. Lähes aina kun olen käynyt keskustelua vauvahaaveistani milloin lääkärin, ystävien tai vanhempien kanssa, olen saanut kuulla lauseen 'sähän olet  vielä niin nuori, että ei ole mitään kiirettä'. Ymmärrän kyllä tuon lauseen, sillä vanhempani saivat minut virkeinä kolmevitosina, mutta äitini mielestä tulin ns. viime tipassa. Miksi siis odottaa kiirettä, kun voisi aloittaa ajoissa? Eihän kukaan mene lentokentälle tahalleen viime tipassa, jotta saisi jännittää ehtiikö koneeseen vai eikö. Töihin jos kampeaa aina vasta lounasaikaan, saa aika nopeasti lounastaa kotona yksikseen.
Koulukaverini aloitti epiduraalikierteensä jo 18-vuotiaana. Perhetuttumme päätti ryhtyä tuumasta toimeen 42-vuotiaana, kun sopivaa aviomiestä ei ollut löytynyt. Molemmat ovat mielestäni huippu äitejä!
Kuka siis määrittää millon olen oikean ikäinen?
Katsotaanpa hieman faktoja:
Nainen on hedelmällisimmillään 20–25-vuotiaana. Joka viides suomalainen nainen jää lapsettomaksi, näistä moni ilman omaa tahtoaan. Kun 30 vuotta tulee täyteen, raskaaksi tulo vaikeutuu ja raskauden riskit kasvavat. Vain puolet 35 vuotta täyttäneistä naisista onnistuu lapsen saamisessa vuoden yrittämisellä ilman hedelmöityshoitoja. Tilastojen valossa olen siis täydellisen ikäinen tulemaan äidiksi! Miksi siis saan kuulla jatkuvasti, ettei mihinkään ole kiire ja minun tulisi vielä nauttia elämästä? Korjatkaa, jos olen antanut itseni ymmärtää väärin, mutta eikös äitiys olekaan elämän suurin nautinto?
Onneksi, ennen kuin aloin potemaan kriisiä siitä, että enkö olekaan vielä onnistunut kasvamaan täysipäiseksi, itsenäiseksi aikuiseksi, jolla on valmiudet kasvattaa muutakin kuin koiranpentua, sain kuulla lauseen, joka kertoi minulle enemmän muista kuin itsestäni.. Jokos on pullat uunissa? Tuon lauseen sain kuulla häissämme kaksisataa kertaa ja silloin tajusin sen. Kyse ei ollutkaan siitä, olenko Minä valmis, vaan nyt kun olemme mieheni kanssa virallisesti lupautunueet pitämään yhtä hyvinä ja huonoina päivinä, on myös läheisemme valmiita.

P.s. Projekti Hercules Herkku Heman saa virallisen starttinsa tulevana perjantaina, kun kierukkani poistetaan ;)

stressi, stressimpi, stressaantunein..

apua kääk hjälp help!

Luulin että mulla tuli writersblock kun ei oo uutta blogia pukannut, mutta muistinkin, että mulla on häät viikon päästä. Näin ollen kiirettä pukkaa, eikä tilannetta helpota yhtään elämäni kauhein paniikkijännitys. En pysty syömään, nukkumaan enkä keskittymään mihinkään kun mahassa pyörii jättiläisperhoset ja aamupahoinvointi on ottanut äkkilähdön ennen vauvaa! Joten palataan asiaan reilun viikon päästä, kun olen rouvashenkilö :)