Istuin ystäväni kanssa iltaa, hieman viiniä maistellen ja hän näytti kaapistaan löytyneen sydämen mallisen kiven. Tuo pieni harmaa kivi kirvoitti sopivasti viinistä jo herkistyneen ystäväni muistelemaan tarinaa, jossa hänen lapsuuden ensirakkaus oli tuon kiven hänelle antanut. Ja kun muistelemaan kerta alettiin, niin pitihän sitä kaivaa pölyttyneet valokuva-albumit, avata nessupaketti ja kaataa lasiin lisää viiniä. Olin todella liikuttunut vanhoista valokuvista, elokuva- ja konserttilipusta, rakkauskirjeistä ja muisto-esineistä, joita ystäväni esitteli. Mutta mykistyin, kun hän kertoi niitä löytyvän verkkokellarillisen verran lisää! Hänen äitinsä oli onneksi kaiken säästänyt, sillä eihän niitä lapset tajua itse säästellä. Minä onneksi säästin. Asunnosta ja vuodesta toiseen olen kantanut mukanani pientä kenkälaatikkoa, josta löytyy muutamia kuvia, kirjeitä ja tavaroita. Tuon kenkälaation sisältö onkin ainoat asiat joita minulla on säästössä.
Vanhempani oli yksityisyrittäjiä. Toisin sanoen aina, siis aina töissä. Vaikka meitä lapsia oli vain kaksi, niin vanhempiemme ravintolat vei isän ja äidin ajasta n. 90%. Ensimmäiset muistoni lapsuudesta onkin, kun istuin erään ravintolamme keittiön tiskipöydällä ja ihmettelin uutta tumma-ihoista tiskaajaamme. Kysyin äidiltäni mikä tuo on?
- Hän on tiskaaja, äiti opasti.
Seuraavan kerran, kun näin lastenvaunuistani kurkkien Stockmannilla tumma-hipiäisen miehen, huusin innoissani äidille:
- Äiti! Tuolla menee tuommoinen tiskaaja!
Toinen muistoni on, kun koulussa meille opetettiin biologiantunnilla, että haju-muisti on ensimmäisiä muisteja, jotka lapselle kehittyy. Saimme kotiläksyksi tehtävän selvittää, mikä tuoksu tuo meille mieleen lapsuuden. Nuuhkin eri ruokia ja leivonnaisia, vanhoja tyynyjä ja täkkejä, mutta mikään ei tuoksunut tutulta. Kunnes käteeni tarttui äitini vanha villatakki. Se ei ollut enää käytössä, sillä se oli ummehtuneen tuoksuinen tupakansavusta, mutta tuoksui hirmu tutulta. Vaikka äitini ei ole koskaan polttanut, niin töistä tarttui vahva tupakansavu ja sen haistin aina ensimmäisenä halatessani kotiin saapunutta äitiä. Ja tuo tuoksu tuo edelleen mieleeni lapsuuden.
Koska vanhempamme olivat hyvin tiuhaan töissä, piti meidän veljeni kanssa oppia koti-askareita jo hyvin nuorena. Aloin jo 6-vuotiaana kipuamaan hellan ääreen, veljeni lajitellessa pyykkiä. 10-vuotiaana osasin tehdä lähes kaikki perus kotiruoat makaroonilaatikosta karjalanpaistiin ja täytekakkuihin.
Vaikkakin olen osittaina hieman kateellinen ystävälleni, jonka äiti on jaksanut arkistoida hänen lähes koko lapsuuden ja nuoruuden, niin en ole katkera omalle äidilleni. Ymmärrän, että varmasti äitini, sekä isäni, olisi halunnut viettää enemmän meidän kanssa aikaa. Mutta jotta minulta ja veljeltäni ei puuttuisi ikinä mitään, päättivät vanhempani ahertaa kellon ympäri. Ja heidän poissa ollessaan opimme veljeni kanssa pyörittämään taloutta, siivoamaan, tiskaamaan sekä leipomaan ja siksi pärjäämmekin mainiosti nyt omillamme. Olisin katkera, jos vanhempamme eivät olisi olleet läsnä piittaamattomuuttan tai mikäli perhettämme olisi varjostanut työttömyys, väkivalta tai alkoholi-ongelmat. Ikävän monella lapsella näin tilanne on. Me saimme siis onneksi elää onnellisen ja turvallisen lapsuuden, vaikka kotona tuoksui uunituore korvapuusti vain lähinnä meidän lasten toimesta.
Haluankin siis kiittää vanhempiamme siitä, että he eivät istuneet päivästä toiseen baarissa, vaan työskentelivät siellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti