Eikö olisi aika vaihtaa punaisiin sukkiin?

Mustasukkaisuus. Sopivissa määrin söpöä ja osoitus siitä, että välittää toisesta. Pahimmillaan se myrkyttää suhteen ja ajaa ihmisen äärimmäisiin tekoihin, jotka väistämättä satuttaa kaikkia.

Olen viime aikoina joutunut törmäämään mustasukkaisuuden eri muotoihin ja pohtimaan omaa suhtautumistani siihen. Itse voisin väittää, etten ole alkuunkaan musta sukkainen, mutta en osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia. Annan nyt siis muutaman esimerkin:

Esimerkki nro. 1 

Törmäsin muutama päivä sitten aivan sattumalta nuoruuteni ensi-rakkauteen ja ilahduin kovasti kohtaamisestamme. Nauroimme yhdessä, minne ovatkaan vuodet kadonneet, sillä aivan hetki sitten harjoittelimme aikuisuutta pussikaljan voimalla läpi yön valvotuissa kesäöissä. Nyt elämme tahoillamme perhe-elämää, minä vaimona ja hän pienen tytön isänä. Emme olleet tavanneet pariin vuoteen, joten ehdotinkin että tapaisimme joku päivä kahvin merkeissä ja päivittäisimme kunnolla kuulumiset. Exäni joutui myöntämään, että vaikka mukava olisikin nähdä, niin se olisi tehtävä täysin salassa, sillä hänen avovaimonsa on todella mustasukkainen. Olin hieman hämmentynyt.
Kotiin saavuttuani, kerroin miehelleni tuosta hauskasta sattumasta ja että olimme ajatelleet vielä jatkaa jutustelua joku päivä ajan kanssa. Vastaanotto tälle mielestäni iloiselle asialle oli jäätävä. Mieheni suuttui silminnähden ja laukoi suutuspäissään typeriä olettamuksia siitä, että muka haaveilisin takaisin exäni kainaloon. Mieheni reaktio ja koko syytös oli mielestäni niin absurdi, että olin täysin mykistynyt. Minulla ei ollut käynyt pienessä mielessäni sekuntiakaan ajatus, että vanhan ystävän tapaamisessa voisi olla jotain väärää! Vaikkakin aikoinaan teini-ihastuksemme ei enää aikuistumista kestänytkään, niin silti koen, että hän on edelleen ihminen kenen kanssa olisi mukava jakaa elämän suurimmat paalupalkit. Jaoimmehan aikoinaan paljon asioita, joita aikuisuuden kynnyksellä kaksi nuorta kokee ja opettelee. Meidän molempien puolisot siis pelkäävät, että vanha suola alkaisikin janottamaan, mutta olemme kasvaneet eri ihmisiksi kuin silloin olimme, joten en uskoisi sitä vaaraa olevan.
Onko siis väärin, että kaksi aikoinaan toisiaan rakastanutta ihmistä haluaisi edelleen välittää toisistaan, mutta nyt eri tavalla?

Esimerkki nro. 2

Ystävättäreni kertoi minulle silmät vuolaasti itkien, että hänen käytöksensä myrkyttää hänen avioliittonsa. Ystäväni on niin mustasukkainen, että käy salaa läpi päivittäin miehensä puhelimen, sähköpostin ja facebookin. Vaikkakaan mitään ei ole löytynyt, hän silti epäilee miehensä jokaista sanaa. Ystäväni käytös on myös venynyt välillä niin äärimmäisyyksiin, että on virittänyt miehelleen 'ansoja' ja katsonut lankeaako hän niihin. Ystäväni kuitenkin häpeää ja kokee vihaa omaa käytöstään kohtaan, mutta ei myöskään osaa lopettaa. Kysyin tietysti, mistä moinen käytös oikein kumpuaa, sillä ymmärtääkseni heillä ei pitäisi olla hänen miehensä kanssa minkäänlaista luottamuspulaa. Ystäväni kertoi, että hänen edellinen suhde päättyi siihen klassikoista kamalimpaan, eli avomies ja paras ystävä oli pettänyt hänet yhdessä. Tämä kamala petos on siis jättänyt ystävääni todella syvät ja varmasti myös osittain pysyvät arvet.
Onko ystäväni käytös oikeutettua, kun se kumpuaa selkeästä traumasta?

Esimerkki nro. 3

Minulla oli aikoinaan todella läheinen ja rakas miespuolinen ystävä, jonka kanssa olimme pitkään kuin paita ja peppu tai sisko ja sen veli. Suhteemme oli siis täysin ystävyyspohjalla, eikä minkäänlaista fyysistä vetoa ollut puolin eikä toisin. Jaoimme yhdessä ilot ja surut, kännit ja krapulat. Jossain vaiheessa tiemme kuitenkin hieman erkani, kun aloimme molemmat tahoillamme seurustelemaan. Silti olemme pysyneet facebook-ystävinä ja sitä kautta olemme seuranneet toistemme elämää. Eli yhteytemme on säilynyt. Viimeiseen pariin vuoteen ei kuitenkaan olla nähty, joten oli täysin sattumaa, että meidät molemmat vihittiin samana kesänä ja vieläpä viikon välein. Päätinkin laittaa hänelle facebookissa onlinessa viestiä ja pikaisesti kysäistä kuulumisia. Ja hyvin äkkiä huomasimmekin, että edelleen meiltä löytyy paljon yhteistä, joten ystävyytemme on selkeästi kestänyt ajan hampaissa. Ehdotinkin siis, että olisipa mukava tutustua puolin ja toisin myös puolisoihimme, sillä varmasti löytäisimme kaikki paljon yhteistä juteltavaa. Ja taas tuli seinä vastaan. Ystäväni joutui häpeillen kieltäytymään tapaamisesta, sillä hänen vaimonsa on kuulema niin mustasukkainen, että oli vuosia sitten jopa menettänyt yöunensa, kun oli kuullut että meidän kahden ystävyydestä. Tämän vaimon ajatusmaailmaan ei syystä tai toisesta mahdu ajatus siitä, että mies ja nainen voisi olla keskenään ystäviä ilman, että siihen liittyisi jotain seksuaalista. Lopputulos oli siis se, että emme voi enää jatkaa ystävyyttämme ja sain vain 'hyvää loppuelämää' - toivotuksen. Olin todella surullinen.
Onko siis oikein, että toisen ihmisen mustasukkaisuus/epävarmuus rikkoo toisten ihmisten ystävyyden?

Kuten jo tuossa kirjoituksen alussa kerroin, en itse ole alkuunkaan mustasukkainen. Joku kyynikko voisi sanoa, että se on merkki välinpitämättömyydestä, mutta olen eri mieltä. Mikäli mustasukkaisuus voi aiheuttaa noin paljon mielipahaa ja vahinkoa ihmissuhteisiin, en halua olla alkuunkaan mustasukkainen, vaan kuljen ylpeästi ja ihmisiin uskoen punaisissa sukissa!

Viisas serkkuni kertoikin hienoimman esimerkin aiheesta:

"Olin ennen sairaalloisen mustasukkainen, vaikkakaan siihen ei ollut mitään järjellistä syytä. Vasta kun olin suhteessa miehen kanssa, joka epäili ja syytti minua syyttä aivan kaikesta, tajusin itse miten loukkaavaa ja vahingollista käytökseni oli ollut. Tajusin myöskin, että en voisi ikinä iloita niistä elämän oikeista iloista, jos aina näen niissä sen varjopuolen. Murhetta ja surua mahtuu elämään aivan tarpeeksi ilman, että minun täytyisi niitä itse kaivaa esille."