Howdy-how!
Uppista kun on taas aika rientänyt viime päivityksestä, pahoitteluni. Ilman suurempia selityksiä, minulla on päällä toinen hieman laajempi kirjoitusprojekti, joka on vienyt nyt lähes kaiken aikani. Kerrotaan nyt kuitenkin päällisimmät tapahtumat viime ajoilta..
Viikko sitten tuli täyteen tasan kuukausi avioitumisestamme. Ennen naimahommia eittämättä hieman odottelin jonkinlaista hää-kriisiä. Tiedätkö semmoista, jolloin jotkut karkaavat pariksi viikoksi Kanarialle miettimään elämän tarkoitusta ja toiset taas peruvat paniikissa koko kinkerit. Ihme kyllä ennen häitä ei iskenyt minkäänlaista kriisiä eikä paniikkia, vaan olin asiasta varmempi, kuin mistään aiemmin. Mutta kuinkas kävikään, kun viime tiistaina lähdin parin likkakaverin kanssa ulos tuulettumaan. Vietimme perus illan, otimme vähän drinkkiä, tanssimme ja juorusimme. Ystäväni ovat molemmat sinkkuja ja vielä pirun hyvän näköisiä naisia, joten luonnon lakien mukaisesti he löysivät miesseuraa. Katselin ilolla vierestä, kun ystäväni tanssivat ja flirttailivat kaksilahkeisten kanssa. Ilahduin älyttömästi, kun toinen ystävistäni hymyili pitkästä aikaan silmät niin tuikkien, että voin käsi sydämellä väittää nähneeni perhoset hänen vatsassaan.
Silloin sen tajusin. En enää koskaan koe sitä samaa tunnetta. Tunnetta, kun tapaa ensimmäistä kertaa ihmisen, joka saa perhoset lepattamaan, posket punottamaan ja sukat pyörimään jalassa. Se tunne, kun annat viehkeimmän hymysi ja mietit tarkkaan harkiten jokaisen sanan ja katseen. Ja se ensisuudelma! Ah! Miten jännittävän hyvälle se maistuukin, kun tunnet ensimmäisen kerran toisen huulet omillasi! Minut valtasi masennus ja kateus. Olin niin järjettömän kateellinen ystävälleni, jolla on toivottavasti edessä vielä lukemattoma ensisuudelmia ja miljoonia perhosia!
Tämä perhottomuus masensi minua koko viikon, kun juhlimme ystäväni viimeistä lomaviikkoa. Aiheutin samalla myös ensimmäisen avioriitamme, kun viihdyin lauantaihin asti enemmän ulkoille Helsingin yössä, kuin kotona. En vain saanut sanottua miehelleni, että minua alkoi ahdistamaan avioliiton lopullisuus. Tajusin nyt vasta, että minulta loppui flirttailut ja harkitut katseet kun pappi sanoi aamen. Nyt arkeen ja kotiin palattuani alkoikin hävettää käytökseni, vaikkakaan en mitään kielletty ole tehnytkään. Olen vain kateellisena katsonut vierestä ystäväni silmien tuiketta. Rehellisesti voin myöntää, että vaikka en ikinä pettäisi miestäni millään lailla, niin silti kateuteni ensisuukottajia kohtaan tuskin koskaan hälvenee kokonaan.
Mutta onneksi huomasin tänään, että omistan vielä perhosia syvällä vatsani pohjalla, vaikkakin eri lajia kuin ennen.. Lähdemme keskiviikkona vihdoin ja viimein häämatkalle Roomaan, eli edessä on paljon odotettu honeymoon!! Olen niin onnellinen tulevasta matkasta, että silmäni tuikkivat varmasti enemmän kuin tuhat tähteä! Ja vaikka ei luvassa olekaan enää ensisuudelmia, on edessä monta ihanaa matkaa ja hetkeä ensimmäistä kertaa avioparina.
sunnuntai 19. elokuuta 2012
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Marttyyri-mutsit
Mä en voi nyt lähteä Suomenlinnaan piknikille kun oon RASKAANA. Ei, en voi lähteä jumppaan kun olen RASKAANA. Mulla on nyt huono päivä, kun on niin vitun huono olo, kun olen RASKAANA! Etkä voi lähteä poikien kanssa ulos, kun mä olen RASKAANA. Äläkä edes kuvittele, että otat seuraavaan yhdeksään kuukauteen saunakaljaa, kun mä oon nyt RASKAANA. En voi nyt nostaa, kantaa, liikkua, hengittää enkä tehdä yhtään mitään kun
MÄ OLEN NYT RASKAANA!!!
Kuulostaa karulta. Vielä karummalta kuulostaa, kun kerron että tuommoisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Olen kuullut näistä tapauksista paljon ja muutaman jopa ikävä kyllä tunnen. Ymmärrän täysin, että ensimmäinen raskaus on yhtä pelottava, kuin on ihanakin. Joillakin vain tuo pelko ottaa selkeän ylivallan ja ihminen, joka ennen raskautta eli täysin normaalia, aktiivista elämää, saa ns. neliraaja-aivohalvauksen. En pysty enkä uskalla tehdä enää mitään, kun minun täytyy kaikin keinoin suojella sisälläni kasvavaa elämää. Ja niin minä tuon käytöksen tulkitsenkin, suojeluvaistoksi. On toki enemmän kuin suotavaa, että raskauden aikana elämäntavat hieman muuttuu. Alkoholi ja tupakka tulisi toki jättää välittömästi, kahvin juontia ja buranan napsimista tulisi vähentää, sekä raakaa kalaa ei tulisi syödä ollenkaan. Raskauden loppuvaiheessa jäädään äitiyslomalle, jolloin jätetään työt, varsinkin ne raskaimmat hommat. Mutta pitääkö lopettaa täysin elämästä ja olemasta, vaikka tehtäväsi olisi nimenomaan saada uusi elämä maailmaan? Ikävän usein kuitenkin tuo ehkä mielestäni hieman liioiteltu suojeluvaisto ei helpotakaan, kun maailmaan tupsahtaa täysin terve, kymmenen pisteen lapsi..
Me ei voida nyt lähteä kaupungille, kun meidän pikku pieru-Petterillä on just silloin ruoka-aika. Ettekä voi tulla kylään, kun pieru-Petterillä on juuri silloin päiväuni-aika. Kiitos kutsusta hääjuhlaanne, mutta emme voi osallistua, kun meidän pieru-Petteri ei ole tervetullut aikuisten juhliinne. Nyt en kerkee puhumaan sun kanssa puhelimessa, kun pieru-Petteri alkaa katsomaan Televituntappeja. Emmekä voi lähteä kanssanne mökille, kun pieru-Petteri ei osaa nukahtaa piereskellen muualla kuin omassa sängyssään.
Näitä ihmisiä on OIKEASTI olemassa. En tuomitse kenenkään tapaa kasvattaa omat lapsensa, mutta olen antanut tälle ihmistyypille nimen marttyyri-mutsit. Marttyyri-mutsi on minun näkökulmassani ihminen, joka innostuu niin paljon omasta rakkaasta lapsestaan, että unohtaa vahingossa myös muiden ihmisten olemassaolon. Marttyyri-mutsi on myös sellainen, jolla ei enää olekaan omia haluja tai tarpeita, vaan ainoastaan lapsensa tarpeet. Marttyyri-mutsi voi olla ihminen, joka ennen nautti ystäviensä seurasta, arvosti omaa kumppaniaan ja nautti jopa omista harrastuksistaan. Nyt tämä ihminen eristäytyy muusta maailmasta siinä pelossa, että tekee jotain väärin kasvatuksessaan tai epähuomiossa vahingoittaa lastaan, kun ruoka-aika myöhästyikin muutamalla minuutilla. Marttyyri-mutsit ei minua juurikaan haittaa, ellei ne päätä tulla ihmisten ilmoille. Marttyri-mutsit nimittäin ikävän usein vaatii myös muilta ihmisiltä saman määrän huomiota lapseensa, kuin mitä itse antaa. Muiden pitää alkaa kuiskaamaan jos pieru-Petteri nukkuu, oltiin sitten kahvilassa, hississä tai juna-asemalla. Kukaan ei saa vahingossakaan sanoa sanoja: paska, vittu, perkele tai kyrpä, sillä vaikkakaan pieru-Petteri ei ymmärrä yhden yhtään sanaa, ei marttyyri-mutsi halua altistaa lastaan semmoiseen kielenkäyttöön. Kukaan ei saa tulla kymmentä metriä lähemmäksi edes ulkoilmassa polttamaan tupakkaa, ettei pieru-Petterin keuhkot tuhoudu samantien. Onhan se hienoa, jos jollain on aikaa ja energiaa käyttää ihan jokaisen hetken elämästään lapseensa, mutta rajansa kaikella.
Haluan kuitenkin painottaa, että ihan jokaisella äidillä on tasapuolinen oikeus olla tai olla olematta marttyyri-mutsi, enkä kannata myöskään täysin vapaan kasvatuksen-metodia kasvattaa lapsia, mutta haluaisin kysyä näiltä marttyyri-mutseilta miten voi kasvattaa elävää elämää, jos unohtaa itse miten sitä elämää eletään?
MÄ OLEN NYT RASKAANA!!!
Kuulostaa karulta. Vielä karummalta kuulostaa, kun kerron että tuommoisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Olen kuullut näistä tapauksista paljon ja muutaman jopa ikävä kyllä tunnen. Ymmärrän täysin, että ensimmäinen raskaus on yhtä pelottava, kuin on ihanakin. Joillakin vain tuo pelko ottaa selkeän ylivallan ja ihminen, joka ennen raskautta eli täysin normaalia, aktiivista elämää, saa ns. neliraaja-aivohalvauksen. En pysty enkä uskalla tehdä enää mitään, kun minun täytyy kaikin keinoin suojella sisälläni kasvavaa elämää. Ja niin minä tuon käytöksen tulkitsenkin, suojeluvaistoksi. On toki enemmän kuin suotavaa, että raskauden aikana elämäntavat hieman muuttuu. Alkoholi ja tupakka tulisi toki jättää välittömästi, kahvin juontia ja buranan napsimista tulisi vähentää, sekä raakaa kalaa ei tulisi syödä ollenkaan. Raskauden loppuvaiheessa jäädään äitiyslomalle, jolloin jätetään työt, varsinkin ne raskaimmat hommat. Mutta pitääkö lopettaa täysin elämästä ja olemasta, vaikka tehtäväsi olisi nimenomaan saada uusi elämä maailmaan? Ikävän usein kuitenkin tuo ehkä mielestäni hieman liioiteltu suojeluvaisto ei helpotakaan, kun maailmaan tupsahtaa täysin terve, kymmenen pisteen lapsi..
Me ei voida nyt lähteä kaupungille, kun meidän pikku pieru-Petterillä on just silloin ruoka-aika. Ettekä voi tulla kylään, kun pieru-Petterillä on juuri silloin päiväuni-aika. Kiitos kutsusta hääjuhlaanne, mutta emme voi osallistua, kun meidän pieru-Petteri ei ole tervetullut aikuisten juhliinne. Nyt en kerkee puhumaan sun kanssa puhelimessa, kun pieru-Petteri alkaa katsomaan Televituntappeja. Emmekä voi lähteä kanssanne mökille, kun pieru-Petteri ei osaa nukahtaa piereskellen muualla kuin omassa sängyssään.
Näitä ihmisiä on OIKEASTI olemassa. En tuomitse kenenkään tapaa kasvattaa omat lapsensa, mutta olen antanut tälle ihmistyypille nimen marttyyri-mutsit. Marttyyri-mutsi on minun näkökulmassani ihminen, joka innostuu niin paljon omasta rakkaasta lapsestaan, että unohtaa vahingossa myös muiden ihmisten olemassaolon. Marttyyri-mutsi on myös sellainen, jolla ei enää olekaan omia haluja tai tarpeita, vaan ainoastaan lapsensa tarpeet. Marttyyri-mutsi voi olla ihminen, joka ennen nautti ystäviensä seurasta, arvosti omaa kumppaniaan ja nautti jopa omista harrastuksistaan. Nyt tämä ihminen eristäytyy muusta maailmasta siinä pelossa, että tekee jotain väärin kasvatuksessaan tai epähuomiossa vahingoittaa lastaan, kun ruoka-aika myöhästyikin muutamalla minuutilla. Marttyyri-mutsit ei minua juurikaan haittaa, ellei ne päätä tulla ihmisten ilmoille. Marttyri-mutsit nimittäin ikävän usein vaatii myös muilta ihmisiltä saman määrän huomiota lapseensa, kuin mitä itse antaa. Muiden pitää alkaa kuiskaamaan jos pieru-Petteri nukkuu, oltiin sitten kahvilassa, hississä tai juna-asemalla. Kukaan ei saa vahingossakaan sanoa sanoja: paska, vittu, perkele tai kyrpä, sillä vaikkakaan pieru-Petteri ei ymmärrä yhden yhtään sanaa, ei marttyyri-mutsi halua altistaa lastaan semmoiseen kielenkäyttöön. Kukaan ei saa tulla kymmentä metriä lähemmäksi edes ulkoilmassa polttamaan tupakkaa, ettei pieru-Petterin keuhkot tuhoudu samantien. Onhan se hienoa, jos jollain on aikaa ja energiaa käyttää ihan jokaisen hetken elämästään lapseensa, mutta rajansa kaikella.
Haluan kuitenkin painottaa, että ihan jokaisella äidillä on tasapuolinen oikeus olla tai olla olematta marttyyri-mutsi, enkä kannata myöskään täysin vapaan kasvatuksen-metodia kasvattaa lapsia, mutta haluaisin kysyä näiltä marttyyri-mutseilta miten voi kasvattaa elävää elämää, jos unohtaa itse miten sitä elämää eletään?
torstai 2. elokuuta 2012
Kaiken takana on nainen
Naiset pilaa hyvät miehet.
Voisinpa melkein jättää tämän kirjoituksen tuohon lauseeseen, kun ei mun mielestäni enempää tarvitsisi sanoa, mutta jos nyt aukaisen ajatuksiani hieman lisää..
Olen siis tarkkaillut, tutkinut ja pohtinut tuota asiaa jo pitkään ja mitä enemmän tuohon meille naisille häpeälliseen käytöshäiriöön perehdyn, sitä voimakkaammin olen sitä mieltä. Me naiset siis pilaamme omalla käytöksellämme hyvät miehet. Myönnätkö? Sinkkuina me käytämme valtavat määrät aikaa, energiaa ja rahaa sen oikean miehen löytämiseen. Ja kuinka onnekas saakaan olla hän, joka vihdoin kaikkien epäonnisten parisuhdeviritysten ja unohdettavien yhden yön erheiden jälkeen löytää tasapainoisen, fiksun ja luotettavan miehen! Lottovoitoksi se kääntyy siinä vaiheessa, kun tajuaa tuon miehen myös olevan kiinnostunut sinusta! Miten täydellistä!
Alkuhuuma ja rakastuminen on mitä hienointa ihmiselämässä. Ehkä juuri siksikin osa ystävistäni vaihtaa kumppania tasaisesti puolen vuoden välein, jotta saa syödä vain kermat kakusta. Alussa kaikki on vain niin vaaleanpunaista ja kaunista. Mies osaa sanoa aina juuri ne oikeat sanat ja tehdä oikeat asiat oikealla hetkellä. Kaikki on vain niin ihanaa ja sikasiistiä! Mutta jossain vaiheessa kuitenkin arki pikku hiljaa rutinoituu, sillä ikävä paljastaa, mutta elämä ei yhtä jännittävää kuin Salatuissa elämissä.
Yht'äkkiä nainen alkaakin kaipaamaan romanttisia koti-iltoja yhä enemmän ja enemmän. Erityisesti silloin kun miehellä olisi harrasteporukan sauna-ilta. Nainen alkaa ostaa miehelle uusia vaatteita, kun vanhat vaatteet ei mätsää naisen tyyliin. Nainen alkaakin ilmoittamaan ravintolassa, ettei mies voi syödä sipulia, sillä nainen ei kestä sen hajua. Nainen myös ostaa miehen asuntoon uudet verhot, pari Jukka-palmua ja uudet sisustustyynyt, sillä eihän muuten voi kutsua kavereita kylään. Ja enäähän ei kutsutakaan poikia viettämään peli-iltaa, vaan nainen kutsuu vain omia ystäviään ja niistäkin vain ne, jotka seurustelevat. Ennen miehen jokaiselle tyhmällekin vitsille rakastuneesti nauranut nainen alkaakin editoimaan miehen puheita, tiuskien välilauseeksi miehen jokaiseen lauseeseen 'älä ole hölmö, ei se niin ole'. Nainen myös unohtaa persoonapronominit yksikössä, vaan alkaakin puhumaan vain Me-muodossa. Ei siis ole enää minun tai sinun mielipiteitä ja asioita, on vain meidän. Nainen ei enää kehukaan miestään komeaksi ja huomaavaiseksi, vaan alkaa arvostelemaan kaikkea, mitä mies edustaa. Sen ystäviä, ajankäyttöä, ammattia ja ulkomuotoa. Mikäli kuitenkin mies on onnistunut säilyttämään yhtään omaa järkeä, hän ei laita naiselle vastaan. Ikinä. Kuitenkin aina tasaisin väliajoin, tajuamattaan, mies onnistuu tekemään jotain täysin väärin, jolloin naisen mieltä on pahoitettu niin pahasti, että miehen olisi nyt parempi viettää yö sohvalla miettien mitä tuli tehtyä. Oli riidan aihe mikä tahansa, nainen ei tee koskaan mitään väärin ja miehen tulisi aina muistaa tuo.
Kun vuosien saatossa mies on vihdoin ja viimein oppinut kaikki naisen oikut ja käytösmallit, vaihtanut tyylinsä ja ystävänsä naisen makuun sopivaksi, unohtanut omat harrastukset ja juo olutta vain appi-ukon kanssa saunassa, niin silloin vihdoin nainen yllättää sanomalla:
Et ole enää se sama ihminen, johon rakastuin.
Voisinpa melkein jättää tämän kirjoituksen tuohon lauseeseen, kun ei mun mielestäni enempää tarvitsisi sanoa, mutta jos nyt aukaisen ajatuksiani hieman lisää..
Olen siis tarkkaillut, tutkinut ja pohtinut tuota asiaa jo pitkään ja mitä enemmän tuohon meille naisille häpeälliseen käytöshäiriöön perehdyn, sitä voimakkaammin olen sitä mieltä. Me naiset siis pilaamme omalla käytöksellämme hyvät miehet. Myönnätkö? Sinkkuina me käytämme valtavat määrät aikaa, energiaa ja rahaa sen oikean miehen löytämiseen. Ja kuinka onnekas saakaan olla hän, joka vihdoin kaikkien epäonnisten parisuhdeviritysten ja unohdettavien yhden yön erheiden jälkeen löytää tasapainoisen, fiksun ja luotettavan miehen! Lottovoitoksi se kääntyy siinä vaiheessa, kun tajuaa tuon miehen myös olevan kiinnostunut sinusta! Miten täydellistä!
Alkuhuuma ja rakastuminen on mitä hienointa ihmiselämässä. Ehkä juuri siksikin osa ystävistäni vaihtaa kumppania tasaisesti puolen vuoden välein, jotta saa syödä vain kermat kakusta. Alussa kaikki on vain niin vaaleanpunaista ja kaunista. Mies osaa sanoa aina juuri ne oikeat sanat ja tehdä oikeat asiat oikealla hetkellä. Kaikki on vain niin ihanaa ja sikasiistiä! Mutta jossain vaiheessa kuitenkin arki pikku hiljaa rutinoituu, sillä ikävä paljastaa, mutta elämä ei yhtä jännittävää kuin Salatuissa elämissä.
Yht'äkkiä nainen alkaakin kaipaamaan romanttisia koti-iltoja yhä enemmän ja enemmän. Erityisesti silloin kun miehellä olisi harrasteporukan sauna-ilta. Nainen alkaa ostaa miehelle uusia vaatteita, kun vanhat vaatteet ei mätsää naisen tyyliin. Nainen alkaakin ilmoittamaan ravintolassa, ettei mies voi syödä sipulia, sillä nainen ei kestä sen hajua. Nainen myös ostaa miehen asuntoon uudet verhot, pari Jukka-palmua ja uudet sisustustyynyt, sillä eihän muuten voi kutsua kavereita kylään. Ja enäähän ei kutsutakaan poikia viettämään peli-iltaa, vaan nainen kutsuu vain omia ystäviään ja niistäkin vain ne, jotka seurustelevat. Ennen miehen jokaiselle tyhmällekin vitsille rakastuneesti nauranut nainen alkaakin editoimaan miehen puheita, tiuskien välilauseeksi miehen jokaiseen lauseeseen 'älä ole hölmö, ei se niin ole'. Nainen myös unohtaa persoonapronominit yksikössä, vaan alkaakin puhumaan vain Me-muodossa. Ei siis ole enää minun tai sinun mielipiteitä ja asioita, on vain meidän. Nainen ei enää kehukaan miestään komeaksi ja huomaavaiseksi, vaan alkaa arvostelemaan kaikkea, mitä mies edustaa. Sen ystäviä, ajankäyttöä, ammattia ja ulkomuotoa. Mikäli kuitenkin mies on onnistunut säilyttämään yhtään omaa järkeä, hän ei laita naiselle vastaan. Ikinä. Kuitenkin aina tasaisin väliajoin, tajuamattaan, mies onnistuu tekemään jotain täysin väärin, jolloin naisen mieltä on pahoitettu niin pahasti, että miehen olisi nyt parempi viettää yö sohvalla miettien mitä tuli tehtyä. Oli riidan aihe mikä tahansa, nainen ei tee koskaan mitään väärin ja miehen tulisi aina muistaa tuo.
Kun vuosien saatossa mies on vihdoin ja viimein oppinut kaikki naisen oikut ja käytösmallit, vaihtanut tyylinsä ja ystävänsä naisen makuun sopivaksi, unohtanut omat harrastukset ja juo olutta vain appi-ukon kanssa saunassa, niin silloin vihdoin nainen yllättää sanomalla:
Et ole enää se sama ihminen, johon rakastuin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)