keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Pre-babyblues

Tästä aiheesta lupasin kirjoittaa jo kesällä, mutta nyt aihe tuli taas mieleen, joten parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan...

Olet varmasti lukenut joskus hassun hauskaa Baby Blues-sarjakuvaa joka kertoo oivaltavasti lapsiperheen iloista ja suruista. Oikea baby blues onkin tuota sarjakuvaa paljon karumpi esikuva, josta mielestäni puhutaan liian vähän. Mutta olen itsessäni tiedostanut vielä vähemmän puhutun oireyhtymän, jonka diagnoosin puutteessa olen nimennyt pre-baby bluesiksi. Googletin tuon kyseisen termin, joten haluan painottaa näin alkuunsa, että kyse ei ole raskauden aikana syntyvästä masennuksesta, vaan sitäkin aiemmasta oireesta..

Minulla ei ole lapsia, enkä ole raskaana. Siinä siis ilmeisesti minua vaivaaman olotilan syy, mutta mikä onkaan sen seuraus.
Huomasin ensimmäistä kertaa oireilevani viime keväänä. Olin jo varmasti aiemmin alkanut oireilemaan, mutta tajusin ongelmani aika tarkalleen toukokuussa, Luumäellä. Olimme äitini kanssa matkanneen päiväksi Mäntyharjulle tapaamaan äidinäitiäni, joka 87-vuotiaana edelleen asustaa yksin kotitalossaan. Paluumatkalla päätimme äidin kanssa tehdä mutkan Luumäen kautta ja yhteinen intohimomme antiikkiin sai meidät pysähtymään pienen antiikkikaupan kohdalla. Silmäni kiinnittyi välittömästi vanhaan, pehmustettuun keinuhevoseen, jonka selässä oli nahkainen satula ja pienet jalustimet. Ihaillessani tuota hellyyttävää pientä hevosta, omaksi yllätyksekseni pala nousi kurkkuuni ja rintaa alkoi ahdistaa. Tuo pölyttynyt ja monista lasten leikeistä jo kulunut keinuhevonen kiteytti lapsenkaipuuni nuhjuiseen olemukseensa. Murruin ja aloin itkemään. Minulle on aina opetettu, että tuo huonoa onnea mikäli ostaa lapselleen jotain, ennen kuin lapsi on ilmoittanut tulostaan. Näin ollen tuo hevonen keinuu edelleen Luumäellä.

Kun jäin miettimään reaktiotani keinuhevoseen, jota en vasten tahtoani voinut kantaa mukanani kotiin, tajusin kokevani jonkinlaista esi-vauvamasennusta. Minua ei masenna raskauden hormoonit, eikä vauva, vaan vauvattomuus. Olen aiemmassa blogissani käsitellyt myös vauvakateutta, mutta tämä on erilaista. Koen kateutta, kun luen onnellisen vauva-uutisen facebookkini seinältä, mutta tunnen masennusta kun menkat jälleen alkaa tai närästykseni johtuukin ruoasta. Tunnen masennusta, kun päänsärky ja pahoinvointi johtuukin pirullisesta syysflunssasta, tai turvotus ja rintojen arkuus alkavista menkoista. Masennun myös jokaisesta päivästä, jolloin voisimme yrittää lasta, mutta olemme liian väsyneitä lempimään tyyny peppuni alla. Ja koska olen nainen, myös kaikki nämä tunnetilat täytyy purkaa mieheeni liioitellun dramaattisesti ja tietysti itkun saattelemana. Viimeksi tänään itkin miten me ei koskaan saada lasta ja miten seuraavaan ovulaatioon on täysin loputon ikuisuus aikaa! Jokaisen itkunsekaisen raivarin jälkeen toki kaduttaa, sillä en varmasti käytökselläni ainakaan innosta miestäni vauvantekohommiin. Mutta en osaa muutenkaan tässä tunnetilassa ilmaista itseäni. Maalaisin taulun tai kirjoittaisin laulun, jos vain siten osaisin kertoa maailmalle, miten paljon omaa lasta toivonkaan!

Olen lukenut kaiken mahdollisen ja mahdottomankin, siitä mitkä on parhaat niksit tulla raskaaksi. Ikäväkseni voin myös myöntää, että lakanoidemme välistä alkaa erotiikka olla kaukana, kun keskityn pitämään lantioni pystyasennossa ettei mitään valu hukkaan, kun mieheni yrittää epätoivoisesti jopa nauttia touhuistamme. Roomassa on myös kirkko, johon naiset menevät rukoilemaan lasta ja tietysti tuon kuultuani olin latelemassa rukouksiani kuin mikäkin Neitsyt Maria. Italialaisen (vai lieneekö katolilaisen?) uskomuksen mukaan naisen pitää luopua jostain saadakseen vastineeksi lapsi. Unohdin IPuhelimeni taxiin, joten en edes surrut sitä siinä luulossa, että Jumala kokisi älypuhelimeni sopivaksi lahjukseksi. Aika hullua, eikö?

En kuitenkaan usko, että olen ainoa saatika ensimmäinen nainen, joka on kokenut samanlaisen vauvamasennuksen kuin minä, joten siksi haluan nostaa tämän aiheen esille blogissani. Uskon siis, että tästä aiheesta, vauvamasennuksesta, puhutaan liian vähän ilman, että tarkoitetaan naisia jotka eivät syystä tai toisesta kykene saamaan omaa lastaan.

Minä olen masentunut, kun minulla ei ole vielä lasta. Piste.

Joten ennen kuin voin noutaa Luumäeltä sen pölyttyneen keinuhevosen, yritän parhaani mukaan niellä sen kiukun ja ne kyyneleet, joita tämä masennnus aiheuttaa.

Ja jotta tämä blogini ei tartuttaisi sinuun tätä masennusta, arvon lukijani, liitän tähän loppuun kevennyksen joka saa naamani hymyyn myös silloin, kun ne pirun menkat taas alkaa ;)

http://www.youtube.com/watch?v=tqSgppnFn2A

1 kommentti:

Maria kirjoitti...

Kuulostipa vähän liiankin tutulta tämä postaus. :/