Always the second best

Kerrankin multa löytyy todella hyvä syy, miksi en ikäväkseni ole ehtinyt päivittää blogiani..
Meille muutti viime sunnuntaina maailman söpöin koiranpentu! Otimme siis toisen koiran, sillä ajattelimme, että siitä olisi seuraa meidän 2-vuotiaalle koiralle. Ja todistaakseni hänen söpöyden, laitanpa tähän ihan kuvan tuosta ihanasta karvakasasta!

Eikös olekin ihanuus?! Mutta kerrankin ärsyttävä sanonta 'Moni kakku päältä kaunis', pitää paikkansa. Olen sitä mieltä että tuo hellyyttävä olento on oikeasti koiranpennuksi pukeutunut paholainen. No, ehkä paholainen on liian kärjistäen sanottu, joten sanotaan riiviö. Tuo riiviö riehuu, repii, puree, haukkuu ja kusee aivan joka paikkaan! Se ei tottele, saatika tunne edes vielä omaa nimeään! Kaikki tuo on kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä riiviöllä on ikää vasta vajaa 9vko, joten ei voi olettaakaan että hän jo kaiken tai ylipäätänsä yhtään mitään vielä osaisi. Ja nyt kun olen vielä toistaiseksi täyspäiväisesti koti-rouvana, minun täytyy herätä aamuisin kuudelta kantamaan tuota sutta lampaiden vaatteissa vähintään tunnin välein ulos kaatosateessa ja juosta himassa kaikki päivät sen perässä torumassa mihin kaikkeen ei hampaita saa iskeä!

Eilen sitten, kiitos väsymyksen ja PMS:n, tilanne kärjistyi niin että räjähdin kuin atomipommi miehelleni ja tuolle nappisilmälle. Siinä huudon keskellä sanoin monen muun asian lomassa kuitenkin yhden asian, jota jäin miettimään.. Sanoin nimittäin, että vanhempi koiramme ei koskaan ollut noin kamala ja hankala, kuin tuo uusi tulokas. Kun hieman rauhotuin ja hyppäsin kuumaan suihkuun, vihdoin ymmärsin olleeni oikeassa kaikki nämä vuodet. 

 

Esikoinen on aina äidin lellikki.

Ensimmäisen koiran kohdalla ei koskaan tuntunut pahalta nousta vaikka keskellä yötä kaatosateessa ulos. Jos pikku pisu pääsi lattialle, se oli vain söpöä. Kaikki mitä esikoisemme teki, oli enemmän tai vähemmän hellyyttävää ja sai meidät ylpeäksi. Esikoiselle ostettiin kaikki uudet lelut ja välineet, nyt kuopuksemme saa tyytyä vanhoihin sukkiin ja naapurin koiran pieneksi jääneeseen pantaan. Esikoinen sai myös olla sylissä ja jahdata kissoja mielin määrin. Sitä kun oli niin pentu-huumassa ensimmäisestä 'lapsesta'. Nyt toisen lapsen kohdalla, kun mikään ei olekaan uutta ja jännittävää, sitä tajuaa ettei sisälle pissiminen ja johtojen repiminen olekaan söpöä, saatika sopivaa. Sohvalle syliin ei saa tulla, että pysyy laumajärjestys kasassa. Ja myönnän toivovani joka päivä, että tuo pentu kasvaisi mahdollisimman nopeasti isoksi, jotta se oppisi tavoille eikä tarvitsisi olla moppaamassa lattioita joka ikinen päivä. Toivon, että se tulisi isosiskoonsa ja oppisi siltä olemaan tavoiksi. Sen sijaan miehelleni, tuo toinen lapsi tuntuu olevan ensimmäistäkin tärkeämpi, sillä minä en nyt omi kaikkea hoitovastuuta itselleni.. Alkaako kuulostaa tutulta?

Itse olen myöskin kaksilapsisen perheen kuopus. Olen aina kokenut, että minua on kohdeltu kuten tuota pentua. Kaikki mitä lapsena tein, oli väärin. Uusista vaatteista ja leluista ei ollut tietoakaan, kun kaikki isoveljelle pieneksi tai vanhaksi jääneet paketoitiin jouluna minulle. Minun harrastuksiin ja koulunkäyntiin ei juuri kukaan kiinnittänyt huomiota, sillä veljeni loisti aina kaikessa edellä. Sen myötä olen kuitenkin oppinut itsenäisyyttä ja oma-aloitteisuutta ja muutinkin pois kotoa vuosian ennen broidiani. Hän käy edelleen äidillä lähes päivittäin syömässä. Toki isoveljestä on ollut paljon iloa, seuraa ja turvaa, mutta olisin halunnut edes joskus kokea miltä tuntuu olla se kultalapsi.

 
Mieheni taasen on ainoa lapsi. Hän on aina saanut kaikkien täyden huomion ja hellyyden. Voin väittää, ettei häneltä ole koskaan puuttunut yhtään mitään. Päinvastoin kaikkea on ollut, ehkä liikaakin. Vanhemmat ovat aina olleet mukana kaikissa harrastuksissa ja elämänvaiheissa, eikä vieläkään tuo osallistuminen ota taantuakseen. Jos mieheni saa päähänsä haluavansa taas jotain, mihin meillä ei ole varaa tai edes tarvetta, saa hän sen kuin hopeavadilla tarjoiltuna vanhemmiltaan. Ja vaikkakin heidän käytös on mielestäni hienoa ja ymmärrettävää, on siinäkin hopearahassa kääntöpuolensa. Kaikki kun on aina valmiina nenän eteen kannettu, ei mieheni ole joutunut opettelemaan itse mitään. Näin ollen useimmat perus talousaskareet ja arkiset asiat ovat hänelle täyttä utopiaa. Ja vaikka hän nauttiikiin ainoan lapsen eduista, ikävän usein myös huomaan, että hän olisi kaivannut sisaruksia.

Väittelemmekin siis usein siitä, että minä haluan vain yhden lapsen ja mieheni kaksi. Kumpi on parempi? Se, että hemmottelet täysin yhden lapsen piloille silläkin uhalla, että siitä tulee täysin itsekäs ja avuton, vai se, että teet kaksi lasta tietäen, että toinen kokee aina olevansa ylimääräinen vaikka mitä tekisit. 

 

Voiko äitinä tässä tilanteessa edes voittaa?

Antakaa määkin huudan!

Olen ihminen, joka on pääsääntöisesti aina iloinen ja hyvällä tuulella. Mutta en siis aivan aina. Aina joskus silloin tällöin jopa minullakin saattaa olla paha mieli tai muuten vain huono päivä. Aika normaalia, eikö?

Vaikka minussa usein arvostetaankin loputonta optimismiani ja itsekin olen siitä ylpeä, niin joskus se voi myös kääntyä minua vastaan. Nimittäin ihmisen, jonka muut luottaa olevan aina hyvällä tuulella, onkin hirmu vaikea olla pahalla tuulella. Jos en joku päivä hymyilekään tai heittele iloiseen sävyyn itselleni tyypillisiä sarkasmeja, niin muut minun positiivisuuteen tukeutuvat ihmiset menevät aivan solmuun! Heidän maailmankuvansa tasapaino järkkyy, kun en olekaan se ihminen jolle voi aina vuodattaa kaiken. He eivät kykenekään vastaanottamaan sitä informaatiota, että heidän elämänsä aurinko saattakin hetkeksi pimentyä. He alkavat huolestumaan minusta. Onko nyt kenties jotain sattunut? Onko sillä psyykkisiä ongelmia? Mikä voi olla maailmassa niin kamalaa, että nyt se murjottaa? Ja silloin kun minulla tuo ns. pimeä kausi, joka usein ei johdu edes mistään erityisestä syystä, iskee päälle, säilytän itsessäni sen verran empaattisuutta, etten halua kaataa sitä muiden niskaan, vaan mieluummin sulkeudun hetkeksi omiin oloihini siksi aikaa että se väistyy. Silloin vasta ne maailman kirjat ovatkin sekaisin! Ihmiset, jotka ovat tottuneet minun krooniseen läsnoloon ja avoimeen syliin, menettävät jotain itsestäänselvää eikä sehän käy! Sen ainoan pienen hetken, kun haluaisin olla olemassa vain ja ainoastaan itseäni varten, alkavat ihmiset kaipaamaan minua enemmän kuin koskaan, tullen lähes kirjaimellisesti linjojen läpi hätääntyneenä kysyen mikä minua vaivaa. Ikävä myöntää, mutta vaikkakin olen aina vastaanottavainen kaikelle informaatiolle, mitä milloinkin kukin haluaa minun kanssa jakaa, niin en välttämättä osaa tai joskus vain halua itse puhua kaikesta. Tiedän, puhuminen auttaa, mutta joskus on myös asioita, jotka haluan pitää itselläni ja tarvitsen aikaa niiden käsittelemiseen omassa pienessä vaaleassa päässäni. Ja koska harva meistä on täysin ainutlaatuinen, niin uskoakseni myös moni muu ihminen silloin tällöin voi samaistua minuun. Siksi esitän nyt pienen toiveen..

Ensi kerralla kun huomaat ystävääsi vaivaavan jokin asia, mistä hän selkeästi ei halua puhua, voisitko sen sijaan, että alat heti tivaamaan mistä on kyse, kysyä häneltä:

Kaadanko tuoppiin punkkua?

Everything happens for a reason

Kuten otsikko sanoo, uskon kohtaloon. Uskon, että kaikella, siis ihan kaikella on tarkoituksensa niin hyvässä, kuin pahassakin. Uskon myös, että joskus on kerättävä rohkeutta sulkea ovi takanasi, jotta voit avata uuden edessäsi. Mutta en ollut osannnut ajatella, että joskus sulkemasi ovi saattaa ollakin se oikea..

Tein intohimoisesti töitä edellisessä työpaikassani n. 3,5 vuoden ajan. Tuon kuitenkin suhteellisen lyhyen ajan aikana koin aivan valtavan suuria onnistumisia, kuin pettymyksiäkin. Ylitin välillä itseni ja aika ajoin myös muiden odotukset. Sain kokea ja nähdä asioita, joista monet voi vain haaveilla. Tapasin maailman luokan ihmisiä ja sain ikuisia sydänystäviä. Annoin kaikkeni tuolle työlle, usein ilman kiitosta. Kuitenkin jossain vaiheessa aloin kaipaamaan muutosta. Kuten useimmat ihmiset, aloin leipääntymään työhöni. Ystävääni lainaten: "Tyytyväisyys tappaa kehityksen". Ilmaisin tyytymättömyyteni ja haluni muutokseen esimiehelleni useaan kertaan ja jopa lopputilillä uhaten, kunnes vihdoin sain mitä halusin. Sain uuden viran, uudessa tiimissä. Olin onneni kukkuloilla!

Uutuuden vimmaani ei ikävä kyllä kestänytkään kauan, sillä hyvin pian sain tutaa uuden virkani kääntöpuolen. Yht'äkkiä tein tuplasti enemmän töitä, lähes samalla palkalla kuin ennenkin, sain entisten vähäistenkin kiitosten sijaan vain haukkuja ja arvostelua työstäni uudelta tiimiltäni. Innokkuus ja ilo, jotka ennen olivat siivittäneet työntekoani, olivat kuihtuneet minusta lähes kokonaan. Olin väsynyt ja onneton. Reilussa kahdessa kuukaudessa olin henkisesti ja fyysisestikin niin loppu, että jouduin irtisanoutumaan. Päätös oli yksi elämäni vaikeimmista, vaikkakin tilanteeni teki siitä helpon. Minulla kun ei ollut muita vaihtoehtoja.

Lähtöni jälkeen hoin niin itselleni, kuin muillekin, miten kaikella on tarkoituksena ja että minun olikin jo aika vaihtaa maisemaa. Uskoin täysin, että minun oli tarkoitus lähteä, sillä jossain minua odotti uusi ja vieläkin parempi työ. Nyt, 8kk myöhemmin löysinkin itseni aivan muualta, kuin olin ajatellut..

Olen jo useamman kuukauden ajan etsinyt uutta työpaikkaa, mutta mikään ei ole tuntunut houkuttelevan minua. Seuraan uskollisesti intuitiotani, joten aloin jo hieman huolestumaan, kun mikään työ maailmassa ei tuntunut omalta. Kuukausi sitten löysin vihdoin avoimen työpaikan, joka sai minut innostumaan. Laitoin hakemuksen menemään ja jäin jännityksellä odottamaan. Viime viikolla sain sieltä vastauksen, että olen tervetullut työhaastatteluun! Ehdin jo hihkua asiasta usealle ystävälle ja läheiselle, mutta jokin takaraivossani sanoi, että kaikki ei ole kohdillaan. Eilen sitten sain kyseisestä firmasta uuden sähköpostiviestin, jossa ilmoitettiin etten olekaan valittu haastatteluun, sillä hakemuksestani oli puuttunut työnäyte edellisestä työpaikastani!! Ja koska olen tunnetusti hyvin sinnikäs ihminen, otin pikimmiten yhteyttä vanhaan työpaikkaani ja pyysin luvan hakea tänä aamuna tarvitsemani näytteet. Menin 'töihin' heti aamu kahdeksalta ja aivan samantien tuntui, kuin olisin palannut kotiin. Vanhat työkaverit olivat juuri niillä samoilla paikoilla, mihin olin heidät 8kk sitten jättänyt. Halausten ja pikaisten kuulumisien jälkeen turisimme ja joimme kahvia aivan kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Ehdin jopa unohtaa, miksi olin sinne päätynyt käymään. Onneksi työkaverini muistutti, että minun piti lähettää pyydetyt työnäytteet hakemaani firmaan. Sain aika pikaisesti vastauksen, että en silti enää ollut heidän haastattelulistalla.

Hymyilin.

Tajusin nimittäin sillä hetkellä, että minun ei ollut tarkoituskaan saada hakemaani työtä, vaan sen kautta silmäni avautuivat. Muistin taas sen intohimon, jolla olin aikoinaan työtäni tehnyt. Muistin elävästi sen fiiliksen jonka sain joka kerta, kun onnistuin työssäni paremmin, kuin mitä oli odotettu! Ensimmäistä kertaa yli vuoteen ymmärsin, mitä minä oikeasti haluan tehdä ja mihin olen luotu. Olin todella tullut sinne minne kuulunkin, eli kotiin. Oli siis lähdettävä, jotta voi palata.

Nyt kuitenkin paluuni ei olekaan enää aivan itsestään selvyys, sillä vanhassa työpaikassani on niin omistaja, kuin johtajat ja esimiehetkin vaihtuneet. Joudun siis kohtaamaan sen tosiasian, että en ehkä enää pääsekään sinne, minne oikeasti haluan. Mutta onko silläkin kenties tarkoituksensa?