Olen ihminen, joka on pääsääntöisesti aina iloinen ja hyvällä tuulella. Mutta en siis aivan aina. Aina joskus silloin tällöin jopa minullakin saattaa olla paha mieli tai muuten vain huono päivä. Aika normaalia, eikö?
Vaikka minussa usein arvostetaankin loputonta optimismiani ja itsekin olen siitä ylpeä, niin joskus se voi myös kääntyä minua vastaan. Nimittäin ihmisen, jonka muut luottaa olevan aina hyvällä tuulella, onkin hirmu vaikea olla pahalla tuulella. Jos en joku päivä hymyilekään tai heittele iloiseen sävyyn itselleni tyypillisiä sarkasmeja, niin muut minun positiivisuuteen tukeutuvat ihmiset menevät aivan solmuun! Heidän maailmankuvansa tasapaino järkkyy, kun en olekaan se ihminen jolle voi aina vuodattaa kaiken. He eivät kykenekään vastaanottamaan sitä informaatiota, että heidän elämänsä aurinko saattakin hetkeksi pimentyä. He alkavat huolestumaan minusta. Onko nyt kenties jotain sattunut? Onko sillä psyykkisiä ongelmia? Mikä voi olla maailmassa niin kamalaa, että nyt se murjottaa? Ja silloin kun minulla tuo ns. pimeä kausi, joka usein ei johdu edes mistään erityisestä syystä, iskee päälle, säilytän itsessäni sen verran empaattisuutta, etten halua kaataa sitä muiden niskaan, vaan mieluummin sulkeudun hetkeksi omiin oloihini siksi aikaa että se väistyy. Silloin vasta ne maailman kirjat ovatkin sekaisin! Ihmiset, jotka ovat tottuneet minun krooniseen läsnoloon ja avoimeen syliin, menettävät jotain itsestäänselvää eikä sehän käy! Sen ainoan pienen hetken, kun haluaisin olla olemassa vain ja ainoastaan itseäni varten, alkavat ihmiset kaipaamaan minua enemmän kuin koskaan, tullen lähes kirjaimellisesti linjojen läpi hätääntyneenä kysyen mikä minua vaivaa. Ikävä myöntää, mutta vaikkakin olen aina vastaanottavainen kaikelle informaatiolle, mitä milloinkin kukin haluaa minun kanssa jakaa, niin en välttämättä osaa tai joskus vain halua itse puhua kaikesta. Tiedän, puhuminen auttaa, mutta joskus on myös asioita, jotka haluan pitää itselläni ja tarvitsen aikaa niiden käsittelemiseen omassa pienessä vaaleassa päässäni. Ja koska harva meistä on täysin ainutlaatuinen, niin uskoakseni myös moni muu ihminen silloin tällöin voi samaistua minuun. Siksi esitän nyt pienen toiveen..
Ensi kerralla kun huomaat ystävääsi vaivaavan jokin asia, mistä hän selkeästi ei halua puhua, voisitko sen sijaan, että alat heti tivaamaan mistä on kyse, kysyä häneltä:
Kaadanko tuoppiin punkkua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti