Howdy-how!
Uppista kun on taas aika rientänyt viime päivityksestä, pahoitteluni. Ilman suurempia selityksiä, minulla on päällä toinen hieman laajempi kirjoitusprojekti, joka on vienyt nyt lähes kaiken aikani. Kerrotaan nyt kuitenkin päällisimmät tapahtumat viime ajoilta..
Viikko sitten tuli täyteen tasan kuukausi avioitumisestamme. Ennen naimahommia eittämättä hieman odottelin jonkinlaista hää-kriisiä. Tiedätkö semmoista, jolloin jotkut karkaavat pariksi viikoksi Kanarialle miettimään elämän tarkoitusta ja toiset taas peruvat paniikissa koko kinkerit. Ihme kyllä ennen häitä ei iskenyt minkäänlaista kriisiä eikä paniikkia, vaan olin asiasta varmempi, kuin mistään aiemmin. Mutta kuinkas kävikään, kun viime tiistaina lähdin parin likkakaverin kanssa ulos tuulettumaan. Vietimme perus illan, otimme vähän drinkkiä, tanssimme ja juorusimme. Ystäväni ovat molemmat sinkkuja ja vielä pirun hyvän näköisiä naisia, joten luonnon lakien mukaisesti he löysivät miesseuraa. Katselin ilolla vierestä, kun ystäväni tanssivat ja flirttailivat kaksilahkeisten kanssa. Ilahduin älyttömästi, kun toinen ystävistäni hymyili pitkästä aikaan silmät niin tuikkien, että voin käsi sydämellä väittää nähneeni perhoset hänen vatsassaan.
Silloin sen tajusin. En enää koskaan koe sitä samaa tunnetta. Tunnetta, kun tapaa ensimmäistä kertaa ihmisen, joka saa perhoset lepattamaan, posket punottamaan ja sukat pyörimään jalassa. Se tunne, kun annat viehkeimmän hymysi ja mietit tarkkaan harkiten jokaisen sanan ja katseen. Ja se ensisuudelma! Ah! Miten jännittävän hyvälle se maistuukin, kun tunnet ensimmäisen kerran toisen huulet omillasi! Minut valtasi masennus ja kateus. Olin niin järjettömän kateellinen ystävälleni, jolla on toivottavasti edessä vielä lukemattoma ensisuudelmia ja miljoonia perhosia!
Tämä perhottomuus masensi minua koko viikon, kun juhlimme ystäväni viimeistä lomaviikkoa. Aiheutin samalla myös ensimmäisen avioriitamme, kun viihdyin lauantaihin asti enemmän ulkoille Helsingin yössä, kuin kotona. En vain saanut sanottua miehelleni, että minua alkoi ahdistamaan avioliiton lopullisuus. Tajusin nyt vasta, että minulta loppui flirttailut ja harkitut katseet kun pappi sanoi aamen. Nyt arkeen ja kotiin palattuani alkoikin hävettää käytökseni, vaikkakaan en mitään kielletty ole tehnytkään. Olen vain kateellisena katsonut vierestä ystäväni silmien tuiketta. Rehellisesti voin myöntää, että vaikka en ikinä pettäisi miestäni millään lailla, niin silti kateuteni ensisuukottajia kohtaan tuskin koskaan hälvenee kokonaan.
Mutta onneksi huomasin tänään, että omistan vielä perhosia syvällä vatsani pohjalla, vaikkakin eri lajia kuin ennen.. Lähdemme keskiviikkona vihdoin ja viimein häämatkalle Roomaan, eli edessä on paljon odotettu honeymoon!! Olen niin onnellinen tulevasta matkasta, että silmäni tuikkivat varmasti enemmän kuin tuhat tähteä! Ja vaikka ei luvassa olekaan enää ensisuudelmia, on edessä monta ihanaa matkaa ja hetkeä ensimmäistä kertaa avioparina.
2 kommenttia:
Tarttee välillä ihastua siihen omaan mieheen uudelleen ja keksiä jotain kutkuttavaa erilaista, niin helpottaa. Tiedän tunteen... itse en niinkään niitä ensisuudelmia kaipaa, vaan just sitä flirttiä ja niitä perhosia :). Tai kaipasin jossain vaiheessa, en nyt.
Toisaalta yhtälailla ne sinkkunaiset ainakin omassa kaveripiirissä kaipaa sitä pysyvyyttä ja onnea, mitä vakisuhteessa on. Sit muistaa itsekin olla siitä kiitollinen eikä pidä itsestään selvyytenä sitä, että on itse löytänyt hyvän puolison.
Toivottavasti teillä on ihana honeymoon! :)
Komppaan tyttöankkaa, voi sitä järjestää perhosia vaikka on naimisissa! Enkä tarkoita salasuhdetta :) Treffeille voi lähteä ja ne perhoset tulee sieltä, kun vaan päättää käyttäytyä niin kuin treffeillä käyttäydytään! Yllättävää mutta se toimii.
Lähetä kommentti