Musta tuntuu..

Ai miltä musta tuntuu?

Musta tuntuu itsekkäältä. Surulliselta ja itkuiselta. Todella epäreilulta. Tuntuu siltä, että mua rangaistaan jostain. Mitä pahaa olen tehnyt? Tuntuu myös yksinäiseltä. Olen kertonut, miten paljon omaa lasta toivonkaan, mutta se tuntuu vähättelyltä. Tekisi mieli huutaa ja itkeä täyttä huutoa. Miksi joka viikko joku tuttu ilmoittaa vauva-uutisia! Milloin on meidän vuoro?
Tekisi mieli alkaa itkemään räkä valuen joka kerta kun kaupoilla näen pienet kengät tai potkupuvun. En juurikaan saa sanaa sanottua, kun kysytään mitä minulle kuuluu. En halua sanoa mitään, kun haluaisin vain kertoa sisälläni kasvavasta elämästä. Haluaisin ostaa pienen tutin ja antaa sen miehelleni hänen tullessaan töistä kotiin, jolloin hän puhkeaisi onnenkyyneliin. Haluaisin askarrella pienen valokuva-albumin, jossa olisi meidän vauvakuvia ja viimeisellä sivulla ultaäänikuva meidän vauvasta. Haluaisin valita värikartasta lastenhuoneen maalin. Haluaisin pysäyttää lisääntymisen kaikilta muilta.

Tuntuu kuin joku kuristaisi koko ajan ohuella siimalla kaulaani enkä voi hengittää kunnolla. En voi katsoa pienten lasten vanhempia silmiin, sillä pelkään kateudessani sanovani jotain todella typerää. En halua keskustella mistään. En haluaisi oikeastaan tehdä mitään muutakaan. Voisin käpertyä pieneen pimeään huoneeseen odottamaan odottamista. Itseasiassa tuntuu, että olen jo siinä pimeässä huoneessa. Huoneessa, jossa ei ole ikkunoita. Ei mitään nähtävää, eikä mikään tunnu miltään. Tuntuu kuin siltä huoneelta, pieneltä ja pimeältä.
Tuntuu että voisin lyödä jokaista, joka vähättelee haluani saada lapsi. Miksi vauvojen pitää tulla kun ne on tullakseen? Koska se on? Voisin repiä pään irti niiltä, jotka nauravat harhaluuloilleni, että jokainen kehoni hetkellinen muutos viittaisi raskauteen. Haluaisin vaientaa jokaisen odottavan naisen, joka mielestään antaa minulle hyviä ohjeita miten edesauttaa asiaa. Mikä minussa on vikana, kun hedelmöittyminen ei onnistu? Minusta tuntuu vajavaiselta, vialliselta. Olen huono.

Näin vastaisin jos kysyisit miltä minusta tuntuu. Sen sijaan kysyt, mitä minulle kuuluu.

Diagnoosi: nainen.

Pahoinvointi. Rintojen arkuus. Nälkä. Väsymys. Tukkoinen nenä. Mielialan vaihtelut. Pissahätä.

Muun muassa nämä edellä mainitut asiat on listattu raskauden ensi-oireiksi. Monet odottavat ystäväni valittelevat samoista oireista. Yhtä närästää, toisella on selkä kipeä ja kolmannella on krooninen nälkä. Samoista oireista saa lukea loputtomiin laittamalla Google-hakuun raskauden ensi-oireet. Mutta kun oikein alan asiaa ajattelemaan, niin minulla on aivan samat oireet!

Viime aikoina on alkanut kummasti väsyttämään, pimeys on siis saapunut Suomeen. Nälkä kurnii jatkuvasti, pitäisi syödä säännöllisemmin. Varpaita paleltaa ja nenä on tukkoinen, perinteinen flunssahan se. Tissit on jälleen kipeät, menkat tulossa. Mielialat vaihtelee kuin Persujen kannatus, PMS. En siis ole raskaana, mutta kaikki samat oireet minulta löytyy.

Kaikki nämä minua vaivaavat 'oireet' ovat siis täysin luonnollisia, ns. naistenvaivoja. Mutta koska toivon Joulupukilta omaa lasta enemmän kuin mitään, tulkitsen jatkuvasti jokaisen kroppani kuiskauksen oireeksi mahdollisesta raskaudesta. Pieninkin nipistys vatsassa saa minut pysähtymään ja miettimään, joko se munasoluni kiinnittyi. Ja vaikka tiedän, ettei juurikaan mikään muu, kuin sininen plus-merkki pissaisessa tikussa vahvista siunattua tilaani, jaksan silti uskoa ja toivoa että nyt on tärpännyt. Menkat saapuvat joka kuukausi yhtä täsmällisesti kuin Hesari postiluukusta, joten odotan joka kuukausi kauhulla tuota 'tuomiopäivää', jolloin yleensä herään aamuyöstä vatsakipuun ja verenvuotoon. Nyt tuo kirottu päivä on laskettu saapuvaksi 14pv, joten odotan saapuvaa perjantaita jälleen kynsiä purien.

Tämä raskauden ensi-oireiden lista on siis aiheuttanut minulla luulosairautta, joka on jo saanut minut mm. vähentämään kahvinjuontia ja lopettamaan uusien vaatteiden shoppailun, kun ne ei kuitenkaan sitten mahdu enää päälle. Olen myöskin ehtinyt jo miettimään alkoholitonta illanviettoa serkkuni syntymäpäivillä ensi viikolla, mikäli perjantai ei olekaan punainen. Yritäpä tässä nyt sitten elää ihan normaalisti sen ajatuksen mukaan, jota saan kuulla jatkuvasti, 'kyllä se sieltä tulee, kun on tullakseen'. Vaikka itsekin hoen tuota rasittavaa sanontaa ystävilleni, jotta kuulostaisin mahdollisimman rauhalliselta, joudun myöntämään, että rauhallisuus ja minä emme edes mahdu samaan lauseeseen. Odottavan aika on pitkä. Todella pitkä. Raskaana jo olevilla se on aika tarkalleen yhdeksän kuukautta, mutta meillä esi-odottavilla se on täysin määrittelemätön.

Olisiko siis kohtuullista lopettaa listaamasta näitä 'oireita' raskauden oireiksi, kun naiset niistä kärsivät joka tapauksessa! Täten julistan, että väsymys, nälkä, kiukkuisuus, vatsa- ja selkäkivut, tukkoinen nenä ja rintojen arkuus ovat TÄYSIN NORMAALEJA ASIOITA, JOTKA EIVÄT LIITY RASKAUTEEN, VAAN NAISENA ELÄMISEEN!

Uskoisin, että kyllä jokainen nainen huomaa olevansa raskaana enemmin tai myöhemmin,viimeistään yhdeksän kuukauden kuluessa.

Kerro kerro kuvastin, ken on maassa viisahin?

Tervehdys jälleen!

Viime päivityksen tunnetiloista ollaan jälleen päästy eteenpäin ja ollaan vihdoin löydetty yhteinen sävel meille muuttaneen pikku riiviön kanssa, eli maassa rauha. Hypätäänpä siis jälleen aivan toiseen aiheeseen..

Tässä eräs ilta AVA:lta tuli pysäyttävä jakso ohjelmassa 'Erilaiset äidit', jossa seurataan synnytykseen valmistautuvia perheitä. Tämän viikon jaksossa seurattiin Johannaa, 25, ja Markoa, 26, jotka odottavat viidettä yhteistä lastaan. Suurperheen äippä ei tietenkään käy töissä, mutta eipä myöskään isukkia työnteko kuulema kiinnosta, kun arki pyörii vallan mainiosti myös valtion tuilla. Ja vaikka en valtiotieteidenmaisteri olekaan, niin sen verran suomen verotuksesta ymmärrän, että heidän arkensa ei pyörisi mihinkään suuntaan, ilman työssä käyviä veronmaksajia. Ohjelmaa seuratessa myös tajusin, miksi niin kovia verota maksetaan, kun heillä oli omakotitalo, farmari-auto, mokkanahkasohvat, älypuhelimet ja muut mukavuudet. Miksi sitä menisi töihin, kun kaiken voi saada ilmaiseksikin!

Itse aloitin työnteon kokopäiväisesti jo 15-vuotiaana. Aina olen hampaita kiristellen veroja maksanut ja opinnotkin rahoitin itse, ilman opintolainoja. Sen verran myös olen oma-varainen, että kuulun alani liittoon ja maksanut liittomaksuja joka kuukausi pahan päivän varalle. Paha päivä iskikin viime helmikuussa, kun jouduin vastoin omaa tahtoani irtisanoutumaan todella ikävästä työtilanteesta. Ja tosiaan vastoin omaa tahtoani, sillä työpaikastani en olisi halunnut mistään hinnasta luopua, mutta todella huono työilmapiiri söi niin henkiset kuin fyysiset voimani. Onnekseni kuulunkin siis liittoon, josta nyt siis saan pientä tukea kuukausittain sen aikaa, että työllistyn uudelleen. Mutta koska olen sinne myös joka kuukausi palkasti osan maksanut liittomaksuina ja veroina, tarkoittanee se sitä, että nyt saan ns. omani takaisin. Ja siitäkin summasta, mihin olen oikeutettu, vähennetään jälleen verot.

Jos osaisin samaistua Johannaan ja Markoon, tuudittautuisin tähän ihanaan vapauteen ja stressivapaaseen elämään, mutta kun en osaa. Vaikka tiedän olevani tässä hyvinvointivaltiossa oikeutettu työttömyystukeen, pistää moraalini vastaan. Olen 25-vuotias, terve ja työkykyinen aikuinen, joten minun kuuluisi olla töissä. En suoraan sanottuna kehtaa jäädä nyt kotiin vain pyöräyttelemään mukuloita, ennen kuin minulla on vakituinen työpaikka johon voin äitiyslomalta palata. Ja myöskin kaipaan työmaailmaa! Kaipaan lounastaukoja, palavereja, työkavereita, deadlineja ja projekteja. Ironista tässähän on se, että töissä ollessani haaveilin päivät pitkät pääsystä äippälomalle, joka on oikeasti kaukana lomailusta, ja nyt kun olisi vallan otollinen aika jakautua kahtia, kaipaan vain töihin. Näin ollen projekti Hercules on laitettu jäihin ainakin siihen asti, että pääsen takaisin työelämään. Ja ei, kyse ei ole paremmista äitiyspäivärahoista, vaan puhtaasi moraalista. Haluan tehdä töitä niin kauan ja aina kuin se on mahdollista. Sen lisäksi, että se on moraalisesti oikein, se on myös velvollisuuteni, jotta maksetuilla veroilla voidaan auttaa niitä, jotka ihan oikeasti apua tarvitsee.

Kysynkin siis tällä kertaa, kumpi meistä on hullumpi:

Marko, jolla ei työt päätä pakota, kun valtio maksaa elämisen, vai minä, joka haluan maksaa Markon mokkanahkasohvan?

Always the second best

Kerrankin multa löytyy todella hyvä syy, miksi en ikäväkseni ole ehtinyt päivittää blogiani..
Meille muutti viime sunnuntaina maailman söpöin koiranpentu! Otimme siis toisen koiran, sillä ajattelimme, että siitä olisi seuraa meidän 2-vuotiaalle koiralle. Ja todistaakseni hänen söpöyden, laitanpa tähän ihan kuvan tuosta ihanasta karvakasasta!

Eikös olekin ihanuus?! Mutta kerrankin ärsyttävä sanonta 'Moni kakku päältä kaunis', pitää paikkansa. Olen sitä mieltä että tuo hellyyttävä olento on oikeasti koiranpennuksi pukeutunut paholainen. No, ehkä paholainen on liian kärjistäen sanottu, joten sanotaan riiviö. Tuo riiviö riehuu, repii, puree, haukkuu ja kusee aivan joka paikkaan! Se ei tottele, saatika tunne edes vielä omaa nimeään! Kaikki tuo on kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä riiviöllä on ikää vasta vajaa 9vko, joten ei voi olettaakaan että hän jo kaiken tai ylipäätänsä yhtään mitään vielä osaisi. Ja nyt kun olen vielä toistaiseksi täyspäiväisesti koti-rouvana, minun täytyy herätä aamuisin kuudelta kantamaan tuota sutta lampaiden vaatteissa vähintään tunnin välein ulos kaatosateessa ja juosta himassa kaikki päivät sen perässä torumassa mihin kaikkeen ei hampaita saa iskeä!

Eilen sitten, kiitos väsymyksen ja PMS:n, tilanne kärjistyi niin että räjähdin kuin atomipommi miehelleni ja tuolle nappisilmälle. Siinä huudon keskellä sanoin monen muun asian lomassa kuitenkin yhden asian, jota jäin miettimään.. Sanoin nimittäin, että vanhempi koiramme ei koskaan ollut noin kamala ja hankala, kuin tuo uusi tulokas. Kun hieman rauhotuin ja hyppäsin kuumaan suihkuun, vihdoin ymmärsin olleeni oikeassa kaikki nämä vuodet. 

 

Esikoinen on aina äidin lellikki.

Ensimmäisen koiran kohdalla ei koskaan tuntunut pahalta nousta vaikka keskellä yötä kaatosateessa ulos. Jos pikku pisu pääsi lattialle, se oli vain söpöä. Kaikki mitä esikoisemme teki, oli enemmän tai vähemmän hellyyttävää ja sai meidät ylpeäksi. Esikoiselle ostettiin kaikki uudet lelut ja välineet, nyt kuopuksemme saa tyytyä vanhoihin sukkiin ja naapurin koiran pieneksi jääneeseen pantaan. Esikoinen sai myös olla sylissä ja jahdata kissoja mielin määrin. Sitä kun oli niin pentu-huumassa ensimmäisestä 'lapsesta'. Nyt toisen lapsen kohdalla, kun mikään ei olekaan uutta ja jännittävää, sitä tajuaa ettei sisälle pissiminen ja johtojen repiminen olekaan söpöä, saatika sopivaa. Sohvalle syliin ei saa tulla, että pysyy laumajärjestys kasassa. Ja myönnän toivovani joka päivä, että tuo pentu kasvaisi mahdollisimman nopeasti isoksi, jotta se oppisi tavoille eikä tarvitsisi olla moppaamassa lattioita joka ikinen päivä. Toivon, että se tulisi isosiskoonsa ja oppisi siltä olemaan tavoiksi. Sen sijaan miehelleni, tuo toinen lapsi tuntuu olevan ensimmäistäkin tärkeämpi, sillä minä en nyt omi kaikkea hoitovastuuta itselleni.. Alkaako kuulostaa tutulta?

Itse olen myöskin kaksilapsisen perheen kuopus. Olen aina kokenut, että minua on kohdeltu kuten tuota pentua. Kaikki mitä lapsena tein, oli väärin. Uusista vaatteista ja leluista ei ollut tietoakaan, kun kaikki isoveljelle pieneksi tai vanhaksi jääneet paketoitiin jouluna minulle. Minun harrastuksiin ja koulunkäyntiin ei juuri kukaan kiinnittänyt huomiota, sillä veljeni loisti aina kaikessa edellä. Sen myötä olen kuitenkin oppinut itsenäisyyttä ja oma-aloitteisuutta ja muutinkin pois kotoa vuosian ennen broidiani. Hän käy edelleen äidillä lähes päivittäin syömässä. Toki isoveljestä on ollut paljon iloa, seuraa ja turvaa, mutta olisin halunnut edes joskus kokea miltä tuntuu olla se kultalapsi.

 
Mieheni taasen on ainoa lapsi. Hän on aina saanut kaikkien täyden huomion ja hellyyden. Voin väittää, ettei häneltä ole koskaan puuttunut yhtään mitään. Päinvastoin kaikkea on ollut, ehkä liikaakin. Vanhemmat ovat aina olleet mukana kaikissa harrastuksissa ja elämänvaiheissa, eikä vieläkään tuo osallistuminen ota taantuakseen. Jos mieheni saa päähänsä haluavansa taas jotain, mihin meillä ei ole varaa tai edes tarvetta, saa hän sen kuin hopeavadilla tarjoiltuna vanhemmiltaan. Ja vaikkakin heidän käytös on mielestäni hienoa ja ymmärrettävää, on siinäkin hopearahassa kääntöpuolensa. Kaikki kun on aina valmiina nenän eteen kannettu, ei mieheni ole joutunut opettelemaan itse mitään. Näin ollen useimmat perus talousaskareet ja arkiset asiat ovat hänelle täyttä utopiaa. Ja vaikka hän nauttiikiin ainoan lapsen eduista, ikävän usein myös huomaan, että hän olisi kaivannut sisaruksia.

Väittelemmekin siis usein siitä, että minä haluan vain yhden lapsen ja mieheni kaksi. Kumpi on parempi? Se, että hemmottelet täysin yhden lapsen piloille silläkin uhalla, että siitä tulee täysin itsekäs ja avuton, vai se, että teet kaksi lasta tietäen, että toinen kokee aina olevansa ylimääräinen vaikka mitä tekisit. 

 

Voiko äitinä tässä tilanteessa edes voittaa?

Antakaa määkin huudan!

Olen ihminen, joka on pääsääntöisesti aina iloinen ja hyvällä tuulella. Mutta en siis aivan aina. Aina joskus silloin tällöin jopa minullakin saattaa olla paha mieli tai muuten vain huono päivä. Aika normaalia, eikö?

Vaikka minussa usein arvostetaankin loputonta optimismiani ja itsekin olen siitä ylpeä, niin joskus se voi myös kääntyä minua vastaan. Nimittäin ihmisen, jonka muut luottaa olevan aina hyvällä tuulella, onkin hirmu vaikea olla pahalla tuulella. Jos en joku päivä hymyilekään tai heittele iloiseen sävyyn itselleni tyypillisiä sarkasmeja, niin muut minun positiivisuuteen tukeutuvat ihmiset menevät aivan solmuun! Heidän maailmankuvansa tasapaino järkkyy, kun en olekaan se ihminen jolle voi aina vuodattaa kaiken. He eivät kykenekään vastaanottamaan sitä informaatiota, että heidän elämänsä aurinko saattakin hetkeksi pimentyä. He alkavat huolestumaan minusta. Onko nyt kenties jotain sattunut? Onko sillä psyykkisiä ongelmia? Mikä voi olla maailmassa niin kamalaa, että nyt se murjottaa? Ja silloin kun minulla tuo ns. pimeä kausi, joka usein ei johdu edes mistään erityisestä syystä, iskee päälle, säilytän itsessäni sen verran empaattisuutta, etten halua kaataa sitä muiden niskaan, vaan mieluummin sulkeudun hetkeksi omiin oloihini siksi aikaa että se väistyy. Silloin vasta ne maailman kirjat ovatkin sekaisin! Ihmiset, jotka ovat tottuneet minun krooniseen läsnoloon ja avoimeen syliin, menettävät jotain itsestäänselvää eikä sehän käy! Sen ainoan pienen hetken, kun haluaisin olla olemassa vain ja ainoastaan itseäni varten, alkavat ihmiset kaipaamaan minua enemmän kuin koskaan, tullen lähes kirjaimellisesti linjojen läpi hätääntyneenä kysyen mikä minua vaivaa. Ikävä myöntää, mutta vaikkakin olen aina vastaanottavainen kaikelle informaatiolle, mitä milloinkin kukin haluaa minun kanssa jakaa, niin en välttämättä osaa tai joskus vain halua itse puhua kaikesta. Tiedän, puhuminen auttaa, mutta joskus on myös asioita, jotka haluan pitää itselläni ja tarvitsen aikaa niiden käsittelemiseen omassa pienessä vaaleassa päässäni. Ja koska harva meistä on täysin ainutlaatuinen, niin uskoakseni myös moni muu ihminen silloin tällöin voi samaistua minuun. Siksi esitän nyt pienen toiveen..

Ensi kerralla kun huomaat ystävääsi vaivaavan jokin asia, mistä hän selkeästi ei halua puhua, voisitko sen sijaan, että alat heti tivaamaan mistä on kyse, kysyä häneltä:

Kaadanko tuoppiin punkkua?

Everything happens for a reason

Kuten otsikko sanoo, uskon kohtaloon. Uskon, että kaikella, siis ihan kaikella on tarkoituksensa niin hyvässä, kuin pahassakin. Uskon myös, että joskus on kerättävä rohkeutta sulkea ovi takanasi, jotta voit avata uuden edessäsi. Mutta en ollut osannnut ajatella, että joskus sulkemasi ovi saattaa ollakin se oikea..

Tein intohimoisesti töitä edellisessä työpaikassani n. 3,5 vuoden ajan. Tuon kuitenkin suhteellisen lyhyen ajan aikana koin aivan valtavan suuria onnistumisia, kuin pettymyksiäkin. Ylitin välillä itseni ja aika ajoin myös muiden odotukset. Sain kokea ja nähdä asioita, joista monet voi vain haaveilla. Tapasin maailman luokan ihmisiä ja sain ikuisia sydänystäviä. Annoin kaikkeni tuolle työlle, usein ilman kiitosta. Kuitenkin jossain vaiheessa aloin kaipaamaan muutosta. Kuten useimmat ihmiset, aloin leipääntymään työhöni. Ystävääni lainaten: "Tyytyväisyys tappaa kehityksen". Ilmaisin tyytymättömyyteni ja haluni muutokseen esimiehelleni useaan kertaan ja jopa lopputilillä uhaten, kunnes vihdoin sain mitä halusin. Sain uuden viran, uudessa tiimissä. Olin onneni kukkuloilla!

Uutuuden vimmaani ei ikävä kyllä kestänytkään kauan, sillä hyvin pian sain tutaa uuden virkani kääntöpuolen. Yht'äkkiä tein tuplasti enemmän töitä, lähes samalla palkalla kuin ennenkin, sain entisten vähäistenkin kiitosten sijaan vain haukkuja ja arvostelua työstäni uudelta tiimiltäni. Innokkuus ja ilo, jotka ennen olivat siivittäneet työntekoani, olivat kuihtuneet minusta lähes kokonaan. Olin väsynyt ja onneton. Reilussa kahdessa kuukaudessa olin henkisesti ja fyysisestikin niin loppu, että jouduin irtisanoutumaan. Päätös oli yksi elämäni vaikeimmista, vaikkakin tilanteeni teki siitä helpon. Minulla kun ei ollut muita vaihtoehtoja.

Lähtöni jälkeen hoin niin itselleni, kuin muillekin, miten kaikella on tarkoituksena ja että minun olikin jo aika vaihtaa maisemaa. Uskoin täysin, että minun oli tarkoitus lähteä, sillä jossain minua odotti uusi ja vieläkin parempi työ. Nyt, 8kk myöhemmin löysinkin itseni aivan muualta, kuin olin ajatellut..

Olen jo useamman kuukauden ajan etsinyt uutta työpaikkaa, mutta mikään ei ole tuntunut houkuttelevan minua. Seuraan uskollisesti intuitiotani, joten aloin jo hieman huolestumaan, kun mikään työ maailmassa ei tuntunut omalta. Kuukausi sitten löysin vihdoin avoimen työpaikan, joka sai minut innostumaan. Laitoin hakemuksen menemään ja jäin jännityksellä odottamaan. Viime viikolla sain sieltä vastauksen, että olen tervetullut työhaastatteluun! Ehdin jo hihkua asiasta usealle ystävälle ja läheiselle, mutta jokin takaraivossani sanoi, että kaikki ei ole kohdillaan. Eilen sitten sain kyseisestä firmasta uuden sähköpostiviestin, jossa ilmoitettiin etten olekaan valittu haastatteluun, sillä hakemuksestani oli puuttunut työnäyte edellisestä työpaikastani!! Ja koska olen tunnetusti hyvin sinnikäs ihminen, otin pikimmiten yhteyttä vanhaan työpaikkaani ja pyysin luvan hakea tänä aamuna tarvitsemani näytteet. Menin 'töihin' heti aamu kahdeksalta ja aivan samantien tuntui, kuin olisin palannut kotiin. Vanhat työkaverit olivat juuri niillä samoilla paikoilla, mihin olin heidät 8kk sitten jättänyt. Halausten ja pikaisten kuulumisien jälkeen turisimme ja joimme kahvia aivan kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Ehdin jopa unohtaa, miksi olin sinne päätynyt käymään. Onneksi työkaverini muistutti, että minun piti lähettää pyydetyt työnäytteet hakemaani firmaan. Sain aika pikaisesti vastauksen, että en silti enää ollut heidän haastattelulistalla.

Hymyilin.

Tajusin nimittäin sillä hetkellä, että minun ei ollut tarkoituskaan saada hakemaani työtä, vaan sen kautta silmäni avautuivat. Muistin taas sen intohimon, jolla olin aikoinaan työtäni tehnyt. Muistin elävästi sen fiiliksen jonka sain joka kerta, kun onnistuin työssäni paremmin, kuin mitä oli odotettu! Ensimmäistä kertaa yli vuoteen ymmärsin, mitä minä oikeasti haluan tehdä ja mihin olen luotu. Olin todella tullut sinne minne kuulunkin, eli kotiin. Oli siis lähdettävä, jotta voi palata.

Nyt kuitenkin paluuni ei olekaan enää aivan itsestään selvyys, sillä vanhassa työpaikassani on niin omistaja, kuin johtajat ja esimiehetkin vaihtuneet. Joudun siis kohtaamaan sen tosiasian, että en ehkä enää pääsekään sinne, minne oikeasti haluan. Mutta onko silläkin kenties tarkoituksensa?

Eikö olisi aika vaihtaa punaisiin sukkiin?

Mustasukkaisuus. Sopivissa määrin söpöä ja osoitus siitä, että välittää toisesta. Pahimmillaan se myrkyttää suhteen ja ajaa ihmisen äärimmäisiin tekoihin, jotka väistämättä satuttaa kaikkia.

Olen viime aikoina joutunut törmäämään mustasukkaisuuden eri muotoihin ja pohtimaan omaa suhtautumistani siihen. Itse voisin väittää, etten ole alkuunkaan musta sukkainen, mutta en osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia. Annan nyt siis muutaman esimerkin:

Esimerkki nro. 1 

Törmäsin muutama päivä sitten aivan sattumalta nuoruuteni ensi-rakkauteen ja ilahduin kovasti kohtaamisestamme. Nauroimme yhdessä, minne ovatkaan vuodet kadonneet, sillä aivan hetki sitten harjoittelimme aikuisuutta pussikaljan voimalla läpi yön valvotuissa kesäöissä. Nyt elämme tahoillamme perhe-elämää, minä vaimona ja hän pienen tytön isänä. Emme olleet tavanneet pariin vuoteen, joten ehdotinkin että tapaisimme joku päivä kahvin merkeissä ja päivittäisimme kunnolla kuulumiset. Exäni joutui myöntämään, että vaikka mukava olisikin nähdä, niin se olisi tehtävä täysin salassa, sillä hänen avovaimonsa on todella mustasukkainen. Olin hieman hämmentynyt.
Kotiin saavuttuani, kerroin miehelleni tuosta hauskasta sattumasta ja että olimme ajatelleet vielä jatkaa jutustelua joku päivä ajan kanssa. Vastaanotto tälle mielestäni iloiselle asialle oli jäätävä. Mieheni suuttui silminnähden ja laukoi suutuspäissään typeriä olettamuksia siitä, että muka haaveilisin takaisin exäni kainaloon. Mieheni reaktio ja koko syytös oli mielestäni niin absurdi, että olin täysin mykistynyt. Minulla ei ollut käynyt pienessä mielessäni sekuntiakaan ajatus, että vanhan ystävän tapaamisessa voisi olla jotain väärää! Vaikkakin aikoinaan teini-ihastuksemme ei enää aikuistumista kestänytkään, niin silti koen, että hän on edelleen ihminen kenen kanssa olisi mukava jakaa elämän suurimmat paalupalkit. Jaoimmehan aikoinaan paljon asioita, joita aikuisuuden kynnyksellä kaksi nuorta kokee ja opettelee. Meidän molempien puolisot siis pelkäävät, että vanha suola alkaisikin janottamaan, mutta olemme kasvaneet eri ihmisiksi kuin silloin olimme, joten en uskoisi sitä vaaraa olevan.
Onko siis väärin, että kaksi aikoinaan toisiaan rakastanutta ihmistä haluaisi edelleen välittää toisistaan, mutta nyt eri tavalla?

Esimerkki nro. 2

Ystävättäreni kertoi minulle silmät vuolaasti itkien, että hänen käytöksensä myrkyttää hänen avioliittonsa. Ystäväni on niin mustasukkainen, että käy salaa läpi päivittäin miehensä puhelimen, sähköpostin ja facebookin. Vaikkakaan mitään ei ole löytynyt, hän silti epäilee miehensä jokaista sanaa. Ystäväni käytös on myös venynyt välillä niin äärimmäisyyksiin, että on virittänyt miehelleen 'ansoja' ja katsonut lankeaako hän niihin. Ystäväni kuitenkin häpeää ja kokee vihaa omaa käytöstään kohtaan, mutta ei myöskään osaa lopettaa. Kysyin tietysti, mistä moinen käytös oikein kumpuaa, sillä ymmärtääkseni heillä ei pitäisi olla hänen miehensä kanssa minkäänlaista luottamuspulaa. Ystäväni kertoi, että hänen edellinen suhde päättyi siihen klassikoista kamalimpaan, eli avomies ja paras ystävä oli pettänyt hänet yhdessä. Tämä kamala petos on siis jättänyt ystävääni todella syvät ja varmasti myös osittain pysyvät arvet.
Onko ystäväni käytös oikeutettua, kun se kumpuaa selkeästä traumasta?

Esimerkki nro. 3

Minulla oli aikoinaan todella läheinen ja rakas miespuolinen ystävä, jonka kanssa olimme pitkään kuin paita ja peppu tai sisko ja sen veli. Suhteemme oli siis täysin ystävyyspohjalla, eikä minkäänlaista fyysistä vetoa ollut puolin eikä toisin. Jaoimme yhdessä ilot ja surut, kännit ja krapulat. Jossain vaiheessa tiemme kuitenkin hieman erkani, kun aloimme molemmat tahoillamme seurustelemaan. Silti olemme pysyneet facebook-ystävinä ja sitä kautta olemme seuranneet toistemme elämää. Eli yhteytemme on säilynyt. Viimeiseen pariin vuoteen ei kuitenkaan olla nähty, joten oli täysin sattumaa, että meidät molemmat vihittiin samana kesänä ja vieläpä viikon välein. Päätinkin laittaa hänelle facebookissa onlinessa viestiä ja pikaisesti kysäistä kuulumisia. Ja hyvin äkkiä huomasimmekin, että edelleen meiltä löytyy paljon yhteistä, joten ystävyytemme on selkeästi kestänyt ajan hampaissa. Ehdotinkin siis, että olisipa mukava tutustua puolin ja toisin myös puolisoihimme, sillä varmasti löytäisimme kaikki paljon yhteistä juteltavaa. Ja taas tuli seinä vastaan. Ystäväni joutui häpeillen kieltäytymään tapaamisesta, sillä hänen vaimonsa on kuulema niin mustasukkainen, että oli vuosia sitten jopa menettänyt yöunensa, kun oli kuullut että meidän kahden ystävyydestä. Tämän vaimon ajatusmaailmaan ei syystä tai toisesta mahdu ajatus siitä, että mies ja nainen voisi olla keskenään ystäviä ilman, että siihen liittyisi jotain seksuaalista. Lopputulos oli siis se, että emme voi enää jatkaa ystävyyttämme ja sain vain 'hyvää loppuelämää' - toivotuksen. Olin todella surullinen.
Onko siis oikein, että toisen ihmisen mustasukkaisuus/epävarmuus rikkoo toisten ihmisten ystävyyden?

Kuten jo tuossa kirjoituksen alussa kerroin, en itse ole alkuunkaan mustasukkainen. Joku kyynikko voisi sanoa, että se on merkki välinpitämättömyydestä, mutta olen eri mieltä. Mikäli mustasukkaisuus voi aiheuttaa noin paljon mielipahaa ja vahinkoa ihmissuhteisiin, en halua olla alkuunkaan mustasukkainen, vaan kuljen ylpeästi ja ihmisiin uskoen punaisissa sukissa!

Viisas serkkuni kertoikin hienoimman esimerkin aiheesta:

"Olin ennen sairaalloisen mustasukkainen, vaikkakaan siihen ei ollut mitään järjellistä syytä. Vasta kun olin suhteessa miehen kanssa, joka epäili ja syytti minua syyttä aivan kaikesta, tajusin itse miten loukkaavaa ja vahingollista käytökseni oli ollut. Tajusin myöskin, että en voisi ikinä iloita niistä elämän oikeista iloista, jos aina näen niissä sen varjopuolen. Murhetta ja surua mahtuu elämään aivan tarpeeksi ilman, että minun täytyisi niitä itse kaivaa esille."