Mustasukkaisuus. Sopivissa määrin söpöä ja osoitus siitä, että välittää toisesta. Pahimmillaan se myrkyttää suhteen ja ajaa ihmisen äärimmäisiin tekoihin, jotka väistämättä satuttaa kaikkia.
Olen viime aikoina joutunut törmäämään mustasukkaisuuden eri muotoihin ja pohtimaan omaa suhtautumistani siihen. Itse voisin väittää, etten ole alkuunkaan musta sukkainen, mutta en osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia. Annan nyt siis muutaman esimerkin:
Esimerkki nro. 1
Törmäsin muutama päivä sitten aivan sattumalta nuoruuteni ensi-rakkauteen ja ilahduin kovasti kohtaamisestamme. Nauroimme yhdessä, minne ovatkaan vuodet kadonneet, sillä aivan hetki sitten harjoittelimme aikuisuutta pussikaljan voimalla läpi yön valvotuissa kesäöissä. Nyt elämme tahoillamme perhe-elämää, minä vaimona ja hän pienen tytön isänä. Emme olleet tavanneet pariin vuoteen, joten ehdotinkin että tapaisimme joku päivä kahvin merkeissä ja päivittäisimme kunnolla kuulumiset. Exäni joutui myöntämään, että vaikka mukava olisikin nähdä, niin se olisi tehtävä täysin salassa, sillä hänen avovaimonsa on todella mustasukkainen. Olin hieman hämmentynyt.
Kotiin saavuttuani, kerroin miehelleni tuosta hauskasta sattumasta ja että olimme ajatelleet vielä jatkaa jutustelua joku päivä ajan kanssa. Vastaanotto tälle mielestäni iloiselle asialle oli jäätävä. Mieheni suuttui silminnähden ja laukoi suutuspäissään typeriä olettamuksia siitä, että muka haaveilisin takaisin exäni kainaloon. Mieheni reaktio ja koko syytös oli mielestäni niin absurdi, että olin täysin mykistynyt. Minulla ei ollut käynyt pienessä mielessäni sekuntiakaan ajatus, että vanhan ystävän tapaamisessa voisi olla jotain väärää! Vaikkakin aikoinaan teini-ihastuksemme ei enää aikuistumista kestänytkään, niin silti koen, että hän on edelleen ihminen kenen kanssa olisi mukava jakaa elämän suurimmat paalupalkit. Jaoimmehan aikoinaan paljon asioita, joita aikuisuuden kynnyksellä kaksi nuorta kokee ja opettelee. Meidän molempien puolisot siis pelkäävät, että vanha suola alkaisikin janottamaan, mutta olemme kasvaneet eri ihmisiksi kuin silloin olimme, joten en uskoisi sitä vaaraa olevan.
Onko siis väärin, että kaksi aikoinaan toisiaan rakastanutta ihmistä haluaisi edelleen välittää toisistaan, mutta nyt eri tavalla?
Esimerkki nro. 2
Ystävättäreni kertoi minulle silmät vuolaasti itkien, että hänen käytöksensä myrkyttää hänen avioliittonsa. Ystäväni on niin mustasukkainen, että käy salaa läpi päivittäin miehensä puhelimen, sähköpostin ja facebookin. Vaikkakaan mitään ei ole löytynyt, hän silti epäilee miehensä jokaista sanaa. Ystäväni käytös on myös venynyt välillä niin äärimmäisyyksiin, että on virittänyt miehelleen 'ansoja' ja katsonut lankeaako hän niihin. Ystäväni kuitenkin häpeää ja kokee vihaa omaa käytöstään kohtaan, mutta ei myöskään osaa lopettaa. Kysyin tietysti, mistä moinen käytös oikein kumpuaa, sillä ymmärtääkseni heillä ei pitäisi olla hänen miehensä kanssa minkäänlaista luottamuspulaa. Ystäväni kertoi, että hänen edellinen suhde päättyi siihen klassikoista kamalimpaan, eli avomies ja paras ystävä oli pettänyt hänet yhdessä. Tämä kamala petos on siis jättänyt ystävääni todella syvät ja varmasti myös osittain pysyvät arvet.
Onko ystäväni käytös oikeutettua, kun se kumpuaa selkeästä traumasta?
Esimerkki nro. 3
Minulla oli aikoinaan todella läheinen ja rakas miespuolinen ystävä, jonka kanssa olimme pitkään kuin paita ja peppu tai sisko ja sen veli. Suhteemme oli siis täysin ystävyyspohjalla, eikä minkäänlaista fyysistä vetoa ollut puolin eikä toisin. Jaoimme yhdessä ilot ja surut, kännit ja krapulat. Jossain vaiheessa tiemme kuitenkin hieman erkani, kun aloimme molemmat tahoillamme seurustelemaan. Silti olemme pysyneet facebook-ystävinä ja sitä kautta olemme seuranneet toistemme elämää. Eli yhteytemme on säilynyt. Viimeiseen pariin vuoteen ei kuitenkaan olla nähty, joten oli täysin sattumaa, että meidät molemmat vihittiin samana kesänä ja vieläpä viikon välein. Päätinkin laittaa hänelle facebookissa onlinessa viestiä ja pikaisesti kysäistä kuulumisia. Ja hyvin äkkiä huomasimmekin, että edelleen meiltä löytyy paljon yhteistä, joten ystävyytemme on selkeästi kestänyt ajan hampaissa. Ehdotinkin siis, että olisipa mukava tutustua puolin ja toisin myös puolisoihimme, sillä varmasti löytäisimme kaikki paljon yhteistä juteltavaa. Ja taas tuli seinä vastaan. Ystäväni joutui häpeillen kieltäytymään tapaamisesta, sillä hänen vaimonsa on kuulema niin mustasukkainen, että oli vuosia sitten jopa menettänyt yöunensa, kun oli kuullut että meidän kahden ystävyydestä. Tämän vaimon ajatusmaailmaan ei syystä tai toisesta mahdu ajatus siitä, että mies ja nainen voisi olla keskenään ystäviä ilman, että siihen liittyisi jotain seksuaalista. Lopputulos oli siis se, että emme voi enää jatkaa ystävyyttämme ja sain vain 'hyvää loppuelämää' - toivotuksen. Olin todella surullinen.
Onko siis oikein, että toisen ihmisen mustasukkaisuus/epävarmuus rikkoo toisten ihmisten ystävyyden?
Kuten jo tuossa kirjoituksen alussa kerroin, en itse ole alkuunkaan mustasukkainen. Joku kyynikko voisi sanoa, että se on merkki välinpitämättömyydestä, mutta olen eri mieltä. Mikäli mustasukkaisuus voi aiheuttaa noin paljon mielipahaa ja vahinkoa ihmissuhteisiin, en halua olla alkuunkaan mustasukkainen, vaan kuljen ylpeästi ja ihmisiin uskoen punaisissa sukissa!
Viisas serkkuni kertoikin hienoimman esimerkin aiheesta:
"Olin ennen sairaalloisen mustasukkainen, vaikkakaan siihen ei ollut mitään järjellistä syytä. Vasta kun olin suhteessa miehen kanssa, joka epäili ja syytti minua syyttä aivan kaikesta, tajusin itse miten loukkaavaa ja vahingollista käytökseni oli ollut. Tajusin myöskin, että en voisi ikinä iloita niistä elämän oikeista iloista, jos aina näen niissä sen varjopuolen. Murhetta ja surua mahtuu elämään aivan tarpeeksi ilman, että minun täytyisi niitä itse kaivaa esille."
torstai 20. syyskuuta 2012
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
Ystävyyden yhdet kasvot
Meillä jokaisella on omat roolimme, joita vaihtelemme tilanteen ja tunteiden mukaan. Ns. tilanne-rooleja ovat mm. äiti, puoliso, työkaveri, esimies, ystävä, sisko, miniä tai naapuri. Vaikkakin pyrimme olemaan omia itsejämme, on silti näissä rooleissa eroja. Esimerkiksi esimies voi olla tiukka ja määrätietoinen työpaikalla, mutta lämmin ja periksiantava äiti kotona. Ystävä voi olla villi bilettäjä ja porukan innostaja, mutta miniänä hän on hillitty ja rauhallinen. Nämä roolit eivät kuitenkaan määrittele luonnettamme, sillä välillä joudumme asettamaan itsemme myös rooleihin, joista emme itse välttämättä pidä. Näistä rooleista huolimatta on tärkeintä kuitenkin itse tiedostaa oma identiteettinsä ja olla sinut sen kanssa.
Toisenlaisia rooleja ovatkin tunne-roolimme.
Joskus tuntuu, että ujostuttaa, vaikkakin olisin muuten itsevarma. Toisinaan tunnen olevani herkkä ja haavoittuvainen, vaikkakin koen olevani vahva ja paksunahkainen. Vaikka olen muutoin kiltti ja empaattinen, toisinaan vastaan tulee myös tilanteita, joissa käyttäydyn kylmästi ja tylysti. Vaikka ujostelen usein miesten seurassa, sängyssä voin olla villipeto. Nämä tunne-roolit tulevat siis esiin esim. esiintymistilanteissa, riidoissa, kriiseissä, onnen hetkillä tai makuuhuoneessa.
Olenkin viime aikoina tarkkaillut näitä tunne-rooleja niin ystävissäni, kuin itsessänikin. Yksi ystäväni on mielestäni todella iloinen, vahva ja itsevarma. Näen hänen kuitenkin murenevan ja sulkeutuvan kuoreensa erään miehen toimesta kerta toisensa jälkeen. Toinen ystäväni omaa heikomman itsetunnon, mutta silti löytää rohkeutta muuttaa maasta ja kulttuurista toiseen. Kolmas ystäväni on rakkaudesta sekaisin, mutta kärsii mustasukkaisuudesta miestään kohtaan. Minä elämän vastavihityn elämää, josta monet haaveilee, mutta onneni ei aina olekaan niin kimaltavaa kuin miltä se saattaa näyttää. Olemme siis neljä naista, neljässä eri elämäntilanteessa ja monessa eri tunne-roolissa, mutta meitä yhdistää yksi asia..
Me kaikki näytämme toisillemme vain osan itsestämme. Puhumme ja jaamme keskenämme tunteemme, mutta koskaan emme täysin paljasta itseämme. Jokaisella meistä on syvimmät salaisuutemme, joita syystä tai toisesta emme kerro kenellekään. Yksi saattaa hävetä menneisyyttään, toinen ei uskalla paljastaa tämänhetkisiä todellisia tunteitaan ja kolmas pelkää tulevaa. Jollain voi olla seksuaalisia fantasioita, joita ei uskalla kenellekään jakaa. Joku on voinut tehdä jotain niin pahaa tai väärää, että kantaa taakkansa yksin hautaan saakka. Joillakin ylpeys ei anna periksi myöntääkseen virheensä. On kuitenkin yksi, joka tietää kaiken; oma peilikuvasi.
Kun katsot itseäsi peiliin, mitä näet. Näet itsesi kaikkine toiveineen, virheineen ja haaveineen. Jos ajattelet, että peilikuvasi olisi ystäväsi, kertoisit hänelle varmasti rakastavasi häntä juuri sellaisena kuin hän on.
Miksi siis emme uskalla paljastaa todellisia kasvojamme? Pelkäämmekö tulevamme hylätyiksi tai torjutuiksi vai pelkäämmekö tunnustaa mitä olemme, koska silloin todella joutuisimme itse kohtaamaan todellisen minämme?
Toisenlaisia rooleja ovatkin tunne-roolimme.
Joskus tuntuu, että ujostuttaa, vaikkakin olisin muuten itsevarma. Toisinaan tunnen olevani herkkä ja haavoittuvainen, vaikkakin koen olevani vahva ja paksunahkainen. Vaikka olen muutoin kiltti ja empaattinen, toisinaan vastaan tulee myös tilanteita, joissa käyttäydyn kylmästi ja tylysti. Vaikka ujostelen usein miesten seurassa, sängyssä voin olla villipeto. Nämä tunne-roolit tulevat siis esiin esim. esiintymistilanteissa, riidoissa, kriiseissä, onnen hetkillä tai makuuhuoneessa.
Olenkin viime aikoina tarkkaillut näitä tunne-rooleja niin ystävissäni, kuin itsessänikin. Yksi ystäväni on mielestäni todella iloinen, vahva ja itsevarma. Näen hänen kuitenkin murenevan ja sulkeutuvan kuoreensa erään miehen toimesta kerta toisensa jälkeen. Toinen ystäväni omaa heikomman itsetunnon, mutta silti löytää rohkeutta muuttaa maasta ja kulttuurista toiseen. Kolmas ystäväni on rakkaudesta sekaisin, mutta kärsii mustasukkaisuudesta miestään kohtaan. Minä elämän vastavihityn elämää, josta monet haaveilee, mutta onneni ei aina olekaan niin kimaltavaa kuin miltä se saattaa näyttää. Olemme siis neljä naista, neljässä eri elämäntilanteessa ja monessa eri tunne-roolissa, mutta meitä yhdistää yksi asia..
Me kaikki näytämme toisillemme vain osan itsestämme. Puhumme ja jaamme keskenämme tunteemme, mutta koskaan emme täysin paljasta itseämme. Jokaisella meistä on syvimmät salaisuutemme, joita syystä tai toisesta emme kerro kenellekään. Yksi saattaa hävetä menneisyyttään, toinen ei uskalla paljastaa tämänhetkisiä todellisia tunteitaan ja kolmas pelkää tulevaa. Jollain voi olla seksuaalisia fantasioita, joita ei uskalla kenellekään jakaa. Joku on voinut tehdä jotain niin pahaa tai väärää, että kantaa taakkansa yksin hautaan saakka. Joillakin ylpeys ei anna periksi myöntääkseen virheensä. On kuitenkin yksi, joka tietää kaiken; oma peilikuvasi.
Kun katsot itseäsi peiliin, mitä näet. Näet itsesi kaikkine toiveineen, virheineen ja haaveineen. Jos ajattelet, että peilikuvasi olisi ystäväsi, kertoisit hänelle varmasti rakastavasi häntä juuri sellaisena kuin hän on.
Miksi siis emme uskalla paljastaa todellisia kasvojamme? Pelkäämmekö tulevamme hylätyiksi tai torjutuiksi vai pelkäämmekö tunnustaa mitä olemme, koska silloin todella joutuisimme itse kohtaamaan todellisen minämme?
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Pre-babyblues
Tästä aiheesta lupasin kirjoittaa jo kesällä, mutta nyt aihe tuli taas mieleen, joten parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan...
Olet varmasti lukenut joskus hassun hauskaa Baby Blues-sarjakuvaa joka kertoo oivaltavasti lapsiperheen iloista ja suruista. Oikea baby blues onkin tuota sarjakuvaa paljon karumpi esikuva, josta mielestäni puhutaan liian vähän. Mutta olen itsessäni tiedostanut vielä vähemmän puhutun oireyhtymän, jonka diagnoosin puutteessa olen nimennyt pre-baby bluesiksi. Googletin tuon kyseisen termin, joten haluan painottaa näin alkuunsa, että kyse ei ole raskauden aikana syntyvästä masennuksesta, vaan sitäkin aiemmasta oireesta..
Minulla ei ole lapsia, enkä ole raskaana. Siinä siis ilmeisesti minua vaivaaman olotilan syy, mutta mikä onkaan sen seuraus.
Huomasin ensimmäistä kertaa oireilevani viime keväänä. Olin jo varmasti aiemmin alkanut oireilemaan, mutta tajusin ongelmani aika tarkalleen toukokuussa, Luumäellä. Olimme äitini kanssa matkanneen päiväksi Mäntyharjulle tapaamaan äidinäitiäni, joka 87-vuotiaana edelleen asustaa yksin kotitalossaan. Paluumatkalla päätimme äidin kanssa tehdä mutkan Luumäen kautta ja yhteinen intohimomme antiikkiin sai meidät pysähtymään pienen antiikkikaupan kohdalla. Silmäni kiinnittyi välittömästi vanhaan, pehmustettuun keinuhevoseen, jonka selässä oli nahkainen satula ja pienet jalustimet. Ihaillessani tuota hellyyttävää pientä hevosta, omaksi yllätyksekseni pala nousi kurkkuuni ja rintaa alkoi ahdistaa. Tuo pölyttynyt ja monista lasten leikeistä jo kulunut keinuhevonen kiteytti lapsenkaipuuni nuhjuiseen olemukseensa. Murruin ja aloin itkemään. Minulle on aina opetettu, että tuo huonoa onnea mikäli ostaa lapselleen jotain, ennen kuin lapsi on ilmoittanut tulostaan. Näin ollen tuo hevonen keinuu edelleen Luumäellä.
Kun jäin miettimään reaktiotani keinuhevoseen, jota en vasten tahtoani voinut kantaa mukanani kotiin, tajusin kokevani jonkinlaista esi-vauvamasennusta. Minua ei masenna raskauden hormoonit, eikä vauva, vaan vauvattomuus. Olen aiemmassa blogissani käsitellyt myös vauvakateutta, mutta tämä on erilaista. Koen kateutta, kun luen onnellisen vauva-uutisen facebookkini seinältä, mutta tunnen masennusta kun menkat jälleen alkaa tai närästykseni johtuukin ruoasta. Tunnen masennusta, kun päänsärky ja pahoinvointi johtuukin pirullisesta syysflunssasta, tai turvotus ja rintojen arkuus alkavista menkoista. Masennun myös jokaisesta päivästä, jolloin voisimme yrittää lasta, mutta olemme liian väsyneitä lempimään tyyny peppuni alla. Ja koska olen nainen, myös kaikki nämä tunnetilat täytyy purkaa mieheeni liioitellun dramaattisesti ja tietysti itkun saattelemana. Viimeksi tänään itkin miten me ei koskaan saada lasta ja miten seuraavaan ovulaatioon on täysin loputon ikuisuus aikaa! Jokaisen itkunsekaisen raivarin jälkeen toki kaduttaa, sillä en varmasti käytökselläni ainakaan innosta miestäni vauvantekohommiin. Mutta en osaa muutenkaan tässä tunnetilassa ilmaista itseäni. Maalaisin taulun tai kirjoittaisin laulun, jos vain siten osaisin kertoa maailmalle, miten paljon omaa lasta toivonkaan!
Olen lukenut kaiken mahdollisen ja mahdottomankin, siitä mitkä on parhaat niksit tulla raskaaksi. Ikäväkseni voin myös myöntää, että lakanoidemme välistä alkaa erotiikka olla kaukana, kun keskityn pitämään lantioni pystyasennossa ettei mitään valu hukkaan, kun mieheni yrittää epätoivoisesti jopa nauttia touhuistamme. Roomassa on myös kirkko, johon naiset menevät rukoilemaan lasta ja tietysti tuon kuultuani olin latelemassa rukouksiani kuin mikäkin Neitsyt Maria. Italialaisen (vai lieneekö katolilaisen?) uskomuksen mukaan naisen pitää luopua jostain saadakseen vastineeksi lapsi. Unohdin IPuhelimeni taxiin, joten en edes surrut sitä siinä luulossa, että Jumala kokisi älypuhelimeni sopivaksi lahjukseksi. Aika hullua, eikö?
En kuitenkaan usko, että olen ainoa saatika ensimmäinen nainen, joka on kokenut samanlaisen vauvamasennuksen kuin minä, joten siksi haluan nostaa tämän aiheen esille blogissani. Uskon siis, että tästä aiheesta, vauvamasennuksesta, puhutaan liian vähän ilman, että tarkoitetaan naisia jotka eivät syystä tai toisesta kykene saamaan omaa lastaan.
Minä olen masentunut, kun minulla ei ole vielä lasta. Piste.
Joten ennen kuin voin noutaa Luumäeltä sen pölyttyneen keinuhevosen, yritän parhaani mukaan niellä sen kiukun ja ne kyyneleet, joita tämä masennnus aiheuttaa.
Ja jotta tämä blogini ei tartuttaisi sinuun tätä masennusta, arvon lukijani, liitän tähän loppuun kevennyksen joka saa naamani hymyyn myös silloin, kun ne pirun menkat taas alkaa ;)
http://www.youtube.com/watch?v=tqSgppnFn2A
Olet varmasti lukenut joskus hassun hauskaa Baby Blues-sarjakuvaa joka kertoo oivaltavasti lapsiperheen iloista ja suruista. Oikea baby blues onkin tuota sarjakuvaa paljon karumpi esikuva, josta mielestäni puhutaan liian vähän. Mutta olen itsessäni tiedostanut vielä vähemmän puhutun oireyhtymän, jonka diagnoosin puutteessa olen nimennyt pre-baby bluesiksi. Googletin tuon kyseisen termin, joten haluan painottaa näin alkuunsa, että kyse ei ole raskauden aikana syntyvästä masennuksesta, vaan sitäkin aiemmasta oireesta..
Minulla ei ole lapsia, enkä ole raskaana. Siinä siis ilmeisesti minua vaivaaman olotilan syy, mutta mikä onkaan sen seuraus.
Huomasin ensimmäistä kertaa oireilevani viime keväänä. Olin jo varmasti aiemmin alkanut oireilemaan, mutta tajusin ongelmani aika tarkalleen toukokuussa, Luumäellä. Olimme äitini kanssa matkanneen päiväksi Mäntyharjulle tapaamaan äidinäitiäni, joka 87-vuotiaana edelleen asustaa yksin kotitalossaan. Paluumatkalla päätimme äidin kanssa tehdä mutkan Luumäen kautta ja yhteinen intohimomme antiikkiin sai meidät pysähtymään pienen antiikkikaupan kohdalla. Silmäni kiinnittyi välittömästi vanhaan, pehmustettuun keinuhevoseen, jonka selässä oli nahkainen satula ja pienet jalustimet. Ihaillessani tuota hellyyttävää pientä hevosta, omaksi yllätyksekseni pala nousi kurkkuuni ja rintaa alkoi ahdistaa. Tuo pölyttynyt ja monista lasten leikeistä jo kulunut keinuhevonen kiteytti lapsenkaipuuni nuhjuiseen olemukseensa. Murruin ja aloin itkemään. Minulle on aina opetettu, että tuo huonoa onnea mikäli ostaa lapselleen jotain, ennen kuin lapsi on ilmoittanut tulostaan. Näin ollen tuo hevonen keinuu edelleen Luumäellä.
Kun jäin miettimään reaktiotani keinuhevoseen, jota en vasten tahtoani voinut kantaa mukanani kotiin, tajusin kokevani jonkinlaista esi-vauvamasennusta. Minua ei masenna raskauden hormoonit, eikä vauva, vaan vauvattomuus. Olen aiemmassa blogissani käsitellyt myös vauvakateutta, mutta tämä on erilaista. Koen kateutta, kun luen onnellisen vauva-uutisen facebookkini seinältä, mutta tunnen masennusta kun menkat jälleen alkaa tai närästykseni johtuukin ruoasta. Tunnen masennusta, kun päänsärky ja pahoinvointi johtuukin pirullisesta syysflunssasta, tai turvotus ja rintojen arkuus alkavista menkoista. Masennun myös jokaisesta päivästä, jolloin voisimme yrittää lasta, mutta olemme liian väsyneitä lempimään tyyny peppuni alla. Ja koska olen nainen, myös kaikki nämä tunnetilat täytyy purkaa mieheeni liioitellun dramaattisesti ja tietysti itkun saattelemana. Viimeksi tänään itkin miten me ei koskaan saada lasta ja miten seuraavaan ovulaatioon on täysin loputon ikuisuus aikaa! Jokaisen itkunsekaisen raivarin jälkeen toki kaduttaa, sillä en varmasti käytökselläni ainakaan innosta miestäni vauvantekohommiin. Mutta en osaa muutenkaan tässä tunnetilassa ilmaista itseäni. Maalaisin taulun tai kirjoittaisin laulun, jos vain siten osaisin kertoa maailmalle, miten paljon omaa lasta toivonkaan!
Olen lukenut kaiken mahdollisen ja mahdottomankin, siitä mitkä on parhaat niksit tulla raskaaksi. Ikäväkseni voin myös myöntää, että lakanoidemme välistä alkaa erotiikka olla kaukana, kun keskityn pitämään lantioni pystyasennossa ettei mitään valu hukkaan, kun mieheni yrittää epätoivoisesti jopa nauttia touhuistamme. Roomassa on myös kirkko, johon naiset menevät rukoilemaan lasta ja tietysti tuon kuultuani olin latelemassa rukouksiani kuin mikäkin Neitsyt Maria. Italialaisen (vai lieneekö katolilaisen?) uskomuksen mukaan naisen pitää luopua jostain saadakseen vastineeksi lapsi. Unohdin IPuhelimeni taxiin, joten en edes surrut sitä siinä luulossa, että Jumala kokisi älypuhelimeni sopivaksi lahjukseksi. Aika hullua, eikö?
En kuitenkaan usko, että olen ainoa saatika ensimmäinen nainen, joka on kokenut samanlaisen vauvamasennuksen kuin minä, joten siksi haluan nostaa tämän aiheen esille blogissani. Uskon siis, että tästä aiheesta, vauvamasennuksesta, puhutaan liian vähän ilman, että tarkoitetaan naisia jotka eivät syystä tai toisesta kykene saamaan omaa lastaan.
Minä olen masentunut, kun minulla ei ole vielä lasta. Piste.
Joten ennen kuin voin noutaa Luumäeltä sen pölyttyneen keinuhevosen, yritän parhaani mukaan niellä sen kiukun ja ne kyyneleet, joita tämä masennnus aiheuttaa.
Ja jotta tämä blogini ei tartuttaisi sinuun tätä masennusta, arvon lukijani, liitän tähän loppuun kevennyksen joka saa naamani hymyyn myös silloin, kun ne pirun menkat taas alkaa ;)
http://www.youtube.com/watch?v=tqSgppnFn2A
tiistai 11. syyskuuta 2012
Kaikki tiet vievät Roomaan ja ihan syystäkin!
Halleluja! Mulla oli netti poikki kotona lähes kaksi viikkoa ja juuri kun olin vaipumassa täydelliseen epätoivoon ja netittömyysdepressioon, lähti yhteys jälleen käyntiin kuin taikaiskusta! IHANAA olla taas koneen ja blogin äärellä! <3
Tosiaan kävimme rakkaan aviomieheni kanssa häämatkalla Roomassa ja kuten odottaa saattoi, oli matkamme äärilaitojaan myöden täynnä ruokaa ja romantiikkaa! Ajankohta (elokuun loppu) vierailla tuossa kaikkien maailman teiden keskiössä oli siltä osin hyvä, että paikalliset olivat itse vielä lomailemassa, eli kaupunki oli suhteellisen tyhjä, mutta lämpötilojen puolesta olisimme voineet ehkä lykätä reissua ainakin kuukaudella. Keskipäivälämpötila kun keikkui +40 molemmin puolin, kävi nähtävyydestä toiseen ravaaminen sen verran hikiseksi touhuksi, että suihkussa sai viilentyä n. kolmesti päivässä. Keskipäivällä ei ollut mitään asiaa ulkoilmaan, mikä tosin ei pitkään aamulla sängyssä viihtyviä häämatkalaisia hirveästi haitannut ;) Iltapäivästä auringon säteilykulma kääntyi juuri sen verran, että kaupungilla oli mukava painella menemään vaihtamalla kadunpuolta aina varjoisalle puolelle. Ja kyllähän me paineltiinkin! Maha pystyssä kävimme ihastelemassa loputtomia patsaita, kirkkoja, monumentteja ja suihkulähteitä. Vaikkakin koko kaupunki on ylitsevuotavan kaunis, jaksoin pävästä toiseen innostua mm. Fontana di Trevistä ja Vittorio Emanuelesta!
Ja mahat olikin aika turvoksissa kaikista ihanista herkuista, joita oli vain pakko saada lisää sitä mukaan, kun edellinen ateria oli edes pikkuisen laskenut. Vaikkakin Italia ja Rooma eritoten on tunnettu hyvästä ruoasta, kannattaa siellä sen verran nähdä vaivaa ruokapaikan etsimiseen, ettei jää luu käteen. Ikäväksemme huomasimme keskustan turistialueen tarjoavan usein ylihintaista ja ala-arvoista ruokaa hölmöille turisteille. Kannattaakin siis suosiolla suunnata hieman sivuun keskustasta, pienille kujille ja etsiä sieltä ravintoloita joissa viihtyy eritoten paikalliset. Mm. Trastivere-kaupunginosa joen toisella puolen on tunnettu hyvistä ruokapaikoista, sekä Piazza Navona ja sen lähialueet. Viiniasiantuntijaa on turha yrittää edes leikkiä, sillä paikalliset tarjoilijat tietävät parhaiten mikä viini sopii minkäkin ruoan kanssa. Myös päivän erikoisuuksia kannattaa kysellä, sillä aidoissa italialaisissa ravintoloissa ne eivät lue isolla liitutaululla, vaan nekin kannattaa kysyä. Kaikkiaan kannattaa vältellä paikkoija, joissa on kuvat annoksista tai englanninkieliset menut.
Tässä muutamia herkkuja, joita on vain PAKKO syödä Roomassa:
* Pizza Romana, eli Roomalainen pizza. Ei juurikaan sukua normaalille pizzalle, vaan rapean foccacia-leivän tyyppinen, usein ilmakuivatulla kinkulla ja/tai mozzarellalla täytetty 'panini'. Syödään välipalana tai lounaalla.
* Pasta Amatriciana, ns. roomalainen versio carbonarasta, mutta tomaattipohjainen. Onnistuu myös kotona jos kaapista löytyy aitoa pecorino-juustoa.
* Pasta Cacio e pepe, nimensä mukaisesti 'juustoa ja pippuria'. Yksinkertaisuudessaan taivaallisen hyvää!
* Suppli, friteerattu riisipallo joka on täytetty tomaatilla ja mozzarellalla. Nautitaan alkupalana, mieheni suuri
suosikki.
* Porchetta, valkosipulilla ja mausteseoksella täytettyä pitkään kypsytettyä porsaanlihaa. Löytyy erityisesti Trastiveren alueelta.
* Cafe Speciale, espresso johon lisätty suklaata :)
Kaikin puolin siis matkamme oli maukas ja toki myös joitain shoppailuja tuli tehtyä! Italialainen nahka on tunnetusti erittäin laadukasta ja edullista, joten matkaan tarttui mm. käsilaukku, lompakko ja miehelle pari vyötä. Tietysti Roomasta löytyy lähes kaikki maailman hienoimmat ja kalleimat merkkiputiikit, joten mieheni hemmotteli minua myös kaulakorulla lempiliikkeestäni..... <3
Tosiaan kävimme rakkaan aviomieheni kanssa häämatkalla Roomassa ja kuten odottaa saattoi, oli matkamme äärilaitojaan myöden täynnä ruokaa ja romantiikkaa! Ajankohta (elokuun loppu) vierailla tuossa kaikkien maailman teiden keskiössä oli siltä osin hyvä, että paikalliset olivat itse vielä lomailemassa, eli kaupunki oli suhteellisen tyhjä, mutta lämpötilojen puolesta olisimme voineet ehkä lykätä reissua ainakin kuukaudella. Keskipäivälämpötila kun keikkui +40 molemmin puolin, kävi nähtävyydestä toiseen ravaaminen sen verran hikiseksi touhuksi, että suihkussa sai viilentyä n. kolmesti päivässä. Keskipäivällä ei ollut mitään asiaa ulkoilmaan, mikä tosin ei pitkään aamulla sängyssä viihtyviä häämatkalaisia hirveästi haitannut ;) Iltapäivästä auringon säteilykulma kääntyi juuri sen verran, että kaupungilla oli mukava painella menemään vaihtamalla kadunpuolta aina varjoisalle puolelle. Ja kyllähän me paineltiinkin! Maha pystyssä kävimme ihastelemassa loputtomia patsaita, kirkkoja, monumentteja ja suihkulähteitä. Vaikkakin koko kaupunki on ylitsevuotavan kaunis, jaksoin pävästä toiseen innostua mm. Fontana di Trevistä ja Vittorio Emanuelesta!
Fontana di Trevi
Monument Vittorio Emanuele
Ja mahat olikin aika turvoksissa kaikista ihanista herkuista, joita oli vain pakko saada lisää sitä mukaan, kun edellinen ateria oli edes pikkuisen laskenut. Vaikkakin Italia ja Rooma eritoten on tunnettu hyvästä ruoasta, kannattaa siellä sen verran nähdä vaivaa ruokapaikan etsimiseen, ettei jää luu käteen. Ikäväksemme huomasimme keskustan turistialueen tarjoavan usein ylihintaista ja ala-arvoista ruokaa hölmöille turisteille. Kannattaakin siis suosiolla suunnata hieman sivuun keskustasta, pienille kujille ja etsiä sieltä ravintoloita joissa viihtyy eritoten paikalliset. Mm. Trastivere-kaupunginosa joen toisella puolen on tunnettu hyvistä ruokapaikoista, sekä Piazza Navona ja sen lähialueet. Viiniasiantuntijaa on turha yrittää edes leikkiä, sillä paikalliset tarjoilijat tietävät parhaiten mikä viini sopii minkäkin ruoan kanssa. Myös päivän erikoisuuksia kannattaa kysellä, sillä aidoissa italialaisissa ravintoloissa ne eivät lue isolla liitutaululla, vaan nekin kannattaa kysyä. Kaikkiaan kannattaa vältellä paikkoija, joissa on kuvat annoksista tai englanninkieliset menut.
Tässä muutamia herkkuja, joita on vain PAKKO syödä Roomassa:
* Pizza Romana, eli Roomalainen pizza. Ei juurikaan sukua normaalille pizzalle, vaan rapean foccacia-leivän tyyppinen, usein ilmakuivatulla kinkulla ja/tai mozzarellalla täytetty 'panini'. Syödään välipalana tai lounaalla.
Pizza Romana
* Pasta Cacio e pepe, nimensä mukaisesti 'juustoa ja pippuria'. Yksinkertaisuudessaan taivaallisen hyvää!
* Suppli, friteerattu riisipallo joka on täytetty tomaatilla ja mozzarellalla. Nautitaan alkupalana, mieheni suuri
suosikki.
* Porchetta, valkosipulilla ja mausteseoksella täytettyä pitkään kypsytettyä porsaanlihaa. Löytyy erityisesti Trastiveren alueelta.
* Cafe Speciale, espresso johon lisätty suklaata :)
Kaikin puolin siis matkamme oli maukas ja toki myös joitain shoppailuja tuli tehtyä! Italialainen nahka on tunnetusti erittäin laadukasta ja edullista, joten matkaan tarttui mm. käsilaukku, lompakko ja miehelle pari vyötä. Tietysti Roomasta löytyy lähes kaikki maailman hienoimmat ja kalleimat merkkiputiikit, joten mieheni hemmotteli minua myös kaulakorulla lempiliikkeestäni..... <3
Tiffany & Campari
Voin siis suositella lämpimästi Roomaa ihan kaikille, ikään ja siviilisäätyyn katsomatta! Jos romantiikka on ollut hukassa tai sitä etsii vielä, on Rooma se paikka johon kannattaa suunnata. Varoituksena kuitenkin, että turistien suosiessa tuota romantiikan kehtoa, myös taskuvarkaat kuuluvat kaupunkikulttuuriin. Meidän onneksi ei mitään varastettu, mutta itsehän olin juurikin niin typerä että jätin IPuhelimeni taxiin ja sen myötä myös lähes kaikki häämatkakuvamme. Ainoa lohtu siihen harmituksen määrään löytyikin Camparista.. Ja sekin on italialaista ;)
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Tuiki, tuiki tyttönen
Howdy-how!
Uppista kun on taas aika rientänyt viime päivityksestä, pahoitteluni. Ilman suurempia selityksiä, minulla on päällä toinen hieman laajempi kirjoitusprojekti, joka on vienyt nyt lähes kaiken aikani. Kerrotaan nyt kuitenkin päällisimmät tapahtumat viime ajoilta..
Viikko sitten tuli täyteen tasan kuukausi avioitumisestamme. Ennen naimahommia eittämättä hieman odottelin jonkinlaista hää-kriisiä. Tiedätkö semmoista, jolloin jotkut karkaavat pariksi viikoksi Kanarialle miettimään elämän tarkoitusta ja toiset taas peruvat paniikissa koko kinkerit. Ihme kyllä ennen häitä ei iskenyt minkäänlaista kriisiä eikä paniikkia, vaan olin asiasta varmempi, kuin mistään aiemmin. Mutta kuinkas kävikään, kun viime tiistaina lähdin parin likkakaverin kanssa ulos tuulettumaan. Vietimme perus illan, otimme vähän drinkkiä, tanssimme ja juorusimme. Ystäväni ovat molemmat sinkkuja ja vielä pirun hyvän näköisiä naisia, joten luonnon lakien mukaisesti he löysivät miesseuraa. Katselin ilolla vierestä, kun ystäväni tanssivat ja flirttailivat kaksilahkeisten kanssa. Ilahduin älyttömästi, kun toinen ystävistäni hymyili pitkästä aikaan silmät niin tuikkien, että voin käsi sydämellä väittää nähneeni perhoset hänen vatsassaan.
Silloin sen tajusin. En enää koskaan koe sitä samaa tunnetta. Tunnetta, kun tapaa ensimmäistä kertaa ihmisen, joka saa perhoset lepattamaan, posket punottamaan ja sukat pyörimään jalassa. Se tunne, kun annat viehkeimmän hymysi ja mietit tarkkaan harkiten jokaisen sanan ja katseen. Ja se ensisuudelma! Ah! Miten jännittävän hyvälle se maistuukin, kun tunnet ensimmäisen kerran toisen huulet omillasi! Minut valtasi masennus ja kateus. Olin niin järjettömän kateellinen ystävälleni, jolla on toivottavasti edessä vielä lukemattoma ensisuudelmia ja miljoonia perhosia!
Tämä perhottomuus masensi minua koko viikon, kun juhlimme ystäväni viimeistä lomaviikkoa. Aiheutin samalla myös ensimmäisen avioriitamme, kun viihdyin lauantaihin asti enemmän ulkoille Helsingin yössä, kuin kotona. En vain saanut sanottua miehelleni, että minua alkoi ahdistamaan avioliiton lopullisuus. Tajusin nyt vasta, että minulta loppui flirttailut ja harkitut katseet kun pappi sanoi aamen. Nyt arkeen ja kotiin palattuani alkoikin hävettää käytökseni, vaikkakaan en mitään kielletty ole tehnytkään. Olen vain kateellisena katsonut vierestä ystäväni silmien tuiketta. Rehellisesti voin myöntää, että vaikka en ikinä pettäisi miestäni millään lailla, niin silti kateuteni ensisuukottajia kohtaan tuskin koskaan hälvenee kokonaan.
Mutta onneksi huomasin tänään, että omistan vielä perhosia syvällä vatsani pohjalla, vaikkakin eri lajia kuin ennen.. Lähdemme keskiviikkona vihdoin ja viimein häämatkalle Roomaan, eli edessä on paljon odotettu honeymoon!! Olen niin onnellinen tulevasta matkasta, että silmäni tuikkivat varmasti enemmän kuin tuhat tähteä! Ja vaikka ei luvassa olekaan enää ensisuudelmia, on edessä monta ihanaa matkaa ja hetkeä ensimmäistä kertaa avioparina.
Uppista kun on taas aika rientänyt viime päivityksestä, pahoitteluni. Ilman suurempia selityksiä, minulla on päällä toinen hieman laajempi kirjoitusprojekti, joka on vienyt nyt lähes kaiken aikani. Kerrotaan nyt kuitenkin päällisimmät tapahtumat viime ajoilta..
Viikko sitten tuli täyteen tasan kuukausi avioitumisestamme. Ennen naimahommia eittämättä hieman odottelin jonkinlaista hää-kriisiä. Tiedätkö semmoista, jolloin jotkut karkaavat pariksi viikoksi Kanarialle miettimään elämän tarkoitusta ja toiset taas peruvat paniikissa koko kinkerit. Ihme kyllä ennen häitä ei iskenyt minkäänlaista kriisiä eikä paniikkia, vaan olin asiasta varmempi, kuin mistään aiemmin. Mutta kuinkas kävikään, kun viime tiistaina lähdin parin likkakaverin kanssa ulos tuulettumaan. Vietimme perus illan, otimme vähän drinkkiä, tanssimme ja juorusimme. Ystäväni ovat molemmat sinkkuja ja vielä pirun hyvän näköisiä naisia, joten luonnon lakien mukaisesti he löysivät miesseuraa. Katselin ilolla vierestä, kun ystäväni tanssivat ja flirttailivat kaksilahkeisten kanssa. Ilahduin älyttömästi, kun toinen ystävistäni hymyili pitkästä aikaan silmät niin tuikkien, että voin käsi sydämellä väittää nähneeni perhoset hänen vatsassaan.
Silloin sen tajusin. En enää koskaan koe sitä samaa tunnetta. Tunnetta, kun tapaa ensimmäistä kertaa ihmisen, joka saa perhoset lepattamaan, posket punottamaan ja sukat pyörimään jalassa. Se tunne, kun annat viehkeimmän hymysi ja mietit tarkkaan harkiten jokaisen sanan ja katseen. Ja se ensisuudelma! Ah! Miten jännittävän hyvälle se maistuukin, kun tunnet ensimmäisen kerran toisen huulet omillasi! Minut valtasi masennus ja kateus. Olin niin järjettömän kateellinen ystävälleni, jolla on toivottavasti edessä vielä lukemattoma ensisuudelmia ja miljoonia perhosia!
Tämä perhottomuus masensi minua koko viikon, kun juhlimme ystäväni viimeistä lomaviikkoa. Aiheutin samalla myös ensimmäisen avioriitamme, kun viihdyin lauantaihin asti enemmän ulkoille Helsingin yössä, kuin kotona. En vain saanut sanottua miehelleni, että minua alkoi ahdistamaan avioliiton lopullisuus. Tajusin nyt vasta, että minulta loppui flirttailut ja harkitut katseet kun pappi sanoi aamen. Nyt arkeen ja kotiin palattuani alkoikin hävettää käytökseni, vaikkakaan en mitään kielletty ole tehnytkään. Olen vain kateellisena katsonut vierestä ystäväni silmien tuiketta. Rehellisesti voin myöntää, että vaikka en ikinä pettäisi miestäni millään lailla, niin silti kateuteni ensisuukottajia kohtaan tuskin koskaan hälvenee kokonaan.
Mutta onneksi huomasin tänään, että omistan vielä perhosia syvällä vatsani pohjalla, vaikkakin eri lajia kuin ennen.. Lähdemme keskiviikkona vihdoin ja viimein häämatkalle Roomaan, eli edessä on paljon odotettu honeymoon!! Olen niin onnellinen tulevasta matkasta, että silmäni tuikkivat varmasti enemmän kuin tuhat tähteä! Ja vaikka ei luvassa olekaan enää ensisuudelmia, on edessä monta ihanaa matkaa ja hetkeä ensimmäistä kertaa avioparina.
keskiviikko 8. elokuuta 2012
Marttyyri-mutsit
Mä en voi nyt lähteä Suomenlinnaan piknikille kun oon RASKAANA. Ei, en voi lähteä jumppaan kun olen RASKAANA. Mulla on nyt huono päivä, kun on niin vitun huono olo, kun olen RASKAANA! Etkä voi lähteä poikien kanssa ulos, kun mä olen RASKAANA. Äläkä edes kuvittele, että otat seuraavaan yhdeksään kuukauteen saunakaljaa, kun mä oon nyt RASKAANA. En voi nyt nostaa, kantaa, liikkua, hengittää enkä tehdä yhtään mitään kun
MÄ OLEN NYT RASKAANA!!!
Kuulostaa karulta. Vielä karummalta kuulostaa, kun kerron että tuommoisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Olen kuullut näistä tapauksista paljon ja muutaman jopa ikävä kyllä tunnen. Ymmärrän täysin, että ensimmäinen raskaus on yhtä pelottava, kuin on ihanakin. Joillakin vain tuo pelko ottaa selkeän ylivallan ja ihminen, joka ennen raskautta eli täysin normaalia, aktiivista elämää, saa ns. neliraaja-aivohalvauksen. En pysty enkä uskalla tehdä enää mitään, kun minun täytyy kaikin keinoin suojella sisälläni kasvavaa elämää. Ja niin minä tuon käytöksen tulkitsenkin, suojeluvaistoksi. On toki enemmän kuin suotavaa, että raskauden aikana elämäntavat hieman muuttuu. Alkoholi ja tupakka tulisi toki jättää välittömästi, kahvin juontia ja buranan napsimista tulisi vähentää, sekä raakaa kalaa ei tulisi syödä ollenkaan. Raskauden loppuvaiheessa jäädään äitiyslomalle, jolloin jätetään työt, varsinkin ne raskaimmat hommat. Mutta pitääkö lopettaa täysin elämästä ja olemasta, vaikka tehtäväsi olisi nimenomaan saada uusi elämä maailmaan? Ikävän usein kuitenkin tuo ehkä mielestäni hieman liioiteltu suojeluvaisto ei helpotakaan, kun maailmaan tupsahtaa täysin terve, kymmenen pisteen lapsi..
Me ei voida nyt lähteä kaupungille, kun meidän pikku pieru-Petterillä on just silloin ruoka-aika. Ettekä voi tulla kylään, kun pieru-Petterillä on juuri silloin päiväuni-aika. Kiitos kutsusta hääjuhlaanne, mutta emme voi osallistua, kun meidän pieru-Petteri ei ole tervetullut aikuisten juhliinne. Nyt en kerkee puhumaan sun kanssa puhelimessa, kun pieru-Petteri alkaa katsomaan Televituntappeja. Emmekä voi lähteä kanssanne mökille, kun pieru-Petteri ei osaa nukahtaa piereskellen muualla kuin omassa sängyssään.
Näitä ihmisiä on OIKEASTI olemassa. En tuomitse kenenkään tapaa kasvattaa omat lapsensa, mutta olen antanut tälle ihmistyypille nimen marttyyri-mutsit. Marttyyri-mutsi on minun näkökulmassani ihminen, joka innostuu niin paljon omasta rakkaasta lapsestaan, että unohtaa vahingossa myös muiden ihmisten olemassaolon. Marttyyri-mutsi on myös sellainen, jolla ei enää olekaan omia haluja tai tarpeita, vaan ainoastaan lapsensa tarpeet. Marttyyri-mutsi voi olla ihminen, joka ennen nautti ystäviensä seurasta, arvosti omaa kumppaniaan ja nautti jopa omista harrastuksistaan. Nyt tämä ihminen eristäytyy muusta maailmasta siinä pelossa, että tekee jotain väärin kasvatuksessaan tai epähuomiossa vahingoittaa lastaan, kun ruoka-aika myöhästyikin muutamalla minuutilla. Marttyyri-mutsit ei minua juurikaan haittaa, ellei ne päätä tulla ihmisten ilmoille. Marttyri-mutsit nimittäin ikävän usein vaatii myös muilta ihmisiltä saman määrän huomiota lapseensa, kuin mitä itse antaa. Muiden pitää alkaa kuiskaamaan jos pieru-Petteri nukkuu, oltiin sitten kahvilassa, hississä tai juna-asemalla. Kukaan ei saa vahingossakaan sanoa sanoja: paska, vittu, perkele tai kyrpä, sillä vaikkakaan pieru-Petteri ei ymmärrä yhden yhtään sanaa, ei marttyyri-mutsi halua altistaa lastaan semmoiseen kielenkäyttöön. Kukaan ei saa tulla kymmentä metriä lähemmäksi edes ulkoilmassa polttamaan tupakkaa, ettei pieru-Petterin keuhkot tuhoudu samantien. Onhan se hienoa, jos jollain on aikaa ja energiaa käyttää ihan jokaisen hetken elämästään lapseensa, mutta rajansa kaikella.
Haluan kuitenkin painottaa, että ihan jokaisella äidillä on tasapuolinen oikeus olla tai olla olematta marttyyri-mutsi, enkä kannata myöskään täysin vapaan kasvatuksen-metodia kasvattaa lapsia, mutta haluaisin kysyä näiltä marttyyri-mutseilta miten voi kasvattaa elävää elämää, jos unohtaa itse miten sitä elämää eletään?
MÄ OLEN NYT RASKAANA!!!
Kuulostaa karulta. Vielä karummalta kuulostaa, kun kerron että tuommoisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Olen kuullut näistä tapauksista paljon ja muutaman jopa ikävä kyllä tunnen. Ymmärrän täysin, että ensimmäinen raskaus on yhtä pelottava, kuin on ihanakin. Joillakin vain tuo pelko ottaa selkeän ylivallan ja ihminen, joka ennen raskautta eli täysin normaalia, aktiivista elämää, saa ns. neliraaja-aivohalvauksen. En pysty enkä uskalla tehdä enää mitään, kun minun täytyy kaikin keinoin suojella sisälläni kasvavaa elämää. Ja niin minä tuon käytöksen tulkitsenkin, suojeluvaistoksi. On toki enemmän kuin suotavaa, että raskauden aikana elämäntavat hieman muuttuu. Alkoholi ja tupakka tulisi toki jättää välittömästi, kahvin juontia ja buranan napsimista tulisi vähentää, sekä raakaa kalaa ei tulisi syödä ollenkaan. Raskauden loppuvaiheessa jäädään äitiyslomalle, jolloin jätetään työt, varsinkin ne raskaimmat hommat. Mutta pitääkö lopettaa täysin elämästä ja olemasta, vaikka tehtäväsi olisi nimenomaan saada uusi elämä maailmaan? Ikävän usein kuitenkin tuo ehkä mielestäni hieman liioiteltu suojeluvaisto ei helpotakaan, kun maailmaan tupsahtaa täysin terve, kymmenen pisteen lapsi..
Me ei voida nyt lähteä kaupungille, kun meidän pikku pieru-Petterillä on just silloin ruoka-aika. Ettekä voi tulla kylään, kun pieru-Petterillä on juuri silloin päiväuni-aika. Kiitos kutsusta hääjuhlaanne, mutta emme voi osallistua, kun meidän pieru-Petteri ei ole tervetullut aikuisten juhliinne. Nyt en kerkee puhumaan sun kanssa puhelimessa, kun pieru-Petteri alkaa katsomaan Televituntappeja. Emmekä voi lähteä kanssanne mökille, kun pieru-Petteri ei osaa nukahtaa piereskellen muualla kuin omassa sängyssään.
Näitä ihmisiä on OIKEASTI olemassa. En tuomitse kenenkään tapaa kasvattaa omat lapsensa, mutta olen antanut tälle ihmistyypille nimen marttyyri-mutsit. Marttyyri-mutsi on minun näkökulmassani ihminen, joka innostuu niin paljon omasta rakkaasta lapsestaan, että unohtaa vahingossa myös muiden ihmisten olemassaolon. Marttyyri-mutsi on myös sellainen, jolla ei enää olekaan omia haluja tai tarpeita, vaan ainoastaan lapsensa tarpeet. Marttyyri-mutsi voi olla ihminen, joka ennen nautti ystäviensä seurasta, arvosti omaa kumppaniaan ja nautti jopa omista harrastuksistaan. Nyt tämä ihminen eristäytyy muusta maailmasta siinä pelossa, että tekee jotain väärin kasvatuksessaan tai epähuomiossa vahingoittaa lastaan, kun ruoka-aika myöhästyikin muutamalla minuutilla. Marttyyri-mutsit ei minua juurikaan haittaa, ellei ne päätä tulla ihmisten ilmoille. Marttyri-mutsit nimittäin ikävän usein vaatii myös muilta ihmisiltä saman määrän huomiota lapseensa, kuin mitä itse antaa. Muiden pitää alkaa kuiskaamaan jos pieru-Petteri nukkuu, oltiin sitten kahvilassa, hississä tai juna-asemalla. Kukaan ei saa vahingossakaan sanoa sanoja: paska, vittu, perkele tai kyrpä, sillä vaikkakaan pieru-Petteri ei ymmärrä yhden yhtään sanaa, ei marttyyri-mutsi halua altistaa lastaan semmoiseen kielenkäyttöön. Kukaan ei saa tulla kymmentä metriä lähemmäksi edes ulkoilmassa polttamaan tupakkaa, ettei pieru-Petterin keuhkot tuhoudu samantien. Onhan se hienoa, jos jollain on aikaa ja energiaa käyttää ihan jokaisen hetken elämästään lapseensa, mutta rajansa kaikella.
Haluan kuitenkin painottaa, että ihan jokaisella äidillä on tasapuolinen oikeus olla tai olla olematta marttyyri-mutsi, enkä kannata myöskään täysin vapaan kasvatuksen-metodia kasvattaa lapsia, mutta haluaisin kysyä näiltä marttyyri-mutseilta miten voi kasvattaa elävää elämää, jos unohtaa itse miten sitä elämää eletään?
torstai 2. elokuuta 2012
Kaiken takana on nainen
Naiset pilaa hyvät miehet.
Voisinpa melkein jättää tämän kirjoituksen tuohon lauseeseen, kun ei mun mielestäni enempää tarvitsisi sanoa, mutta jos nyt aukaisen ajatuksiani hieman lisää..
Olen siis tarkkaillut, tutkinut ja pohtinut tuota asiaa jo pitkään ja mitä enemmän tuohon meille naisille häpeälliseen käytöshäiriöön perehdyn, sitä voimakkaammin olen sitä mieltä. Me naiset siis pilaamme omalla käytöksellämme hyvät miehet. Myönnätkö? Sinkkuina me käytämme valtavat määrät aikaa, energiaa ja rahaa sen oikean miehen löytämiseen. Ja kuinka onnekas saakaan olla hän, joka vihdoin kaikkien epäonnisten parisuhdeviritysten ja unohdettavien yhden yön erheiden jälkeen löytää tasapainoisen, fiksun ja luotettavan miehen! Lottovoitoksi se kääntyy siinä vaiheessa, kun tajuaa tuon miehen myös olevan kiinnostunut sinusta! Miten täydellistä!
Alkuhuuma ja rakastuminen on mitä hienointa ihmiselämässä. Ehkä juuri siksikin osa ystävistäni vaihtaa kumppania tasaisesti puolen vuoden välein, jotta saa syödä vain kermat kakusta. Alussa kaikki on vain niin vaaleanpunaista ja kaunista. Mies osaa sanoa aina juuri ne oikeat sanat ja tehdä oikeat asiat oikealla hetkellä. Kaikki on vain niin ihanaa ja sikasiistiä! Mutta jossain vaiheessa kuitenkin arki pikku hiljaa rutinoituu, sillä ikävä paljastaa, mutta elämä ei yhtä jännittävää kuin Salatuissa elämissä.
Yht'äkkiä nainen alkaakin kaipaamaan romanttisia koti-iltoja yhä enemmän ja enemmän. Erityisesti silloin kun miehellä olisi harrasteporukan sauna-ilta. Nainen alkaa ostaa miehelle uusia vaatteita, kun vanhat vaatteet ei mätsää naisen tyyliin. Nainen alkaakin ilmoittamaan ravintolassa, ettei mies voi syödä sipulia, sillä nainen ei kestä sen hajua. Nainen myös ostaa miehen asuntoon uudet verhot, pari Jukka-palmua ja uudet sisustustyynyt, sillä eihän muuten voi kutsua kavereita kylään. Ja enäähän ei kutsutakaan poikia viettämään peli-iltaa, vaan nainen kutsuu vain omia ystäviään ja niistäkin vain ne, jotka seurustelevat. Ennen miehen jokaiselle tyhmällekin vitsille rakastuneesti nauranut nainen alkaakin editoimaan miehen puheita, tiuskien välilauseeksi miehen jokaiseen lauseeseen 'älä ole hölmö, ei se niin ole'. Nainen myös unohtaa persoonapronominit yksikössä, vaan alkaakin puhumaan vain Me-muodossa. Ei siis ole enää minun tai sinun mielipiteitä ja asioita, on vain meidän. Nainen ei enää kehukaan miestään komeaksi ja huomaavaiseksi, vaan alkaa arvostelemaan kaikkea, mitä mies edustaa. Sen ystäviä, ajankäyttöä, ammattia ja ulkomuotoa. Mikäli kuitenkin mies on onnistunut säilyttämään yhtään omaa järkeä, hän ei laita naiselle vastaan. Ikinä. Kuitenkin aina tasaisin väliajoin, tajuamattaan, mies onnistuu tekemään jotain täysin väärin, jolloin naisen mieltä on pahoitettu niin pahasti, että miehen olisi nyt parempi viettää yö sohvalla miettien mitä tuli tehtyä. Oli riidan aihe mikä tahansa, nainen ei tee koskaan mitään väärin ja miehen tulisi aina muistaa tuo.
Kun vuosien saatossa mies on vihdoin ja viimein oppinut kaikki naisen oikut ja käytösmallit, vaihtanut tyylinsä ja ystävänsä naisen makuun sopivaksi, unohtanut omat harrastukset ja juo olutta vain appi-ukon kanssa saunassa, niin silloin vihdoin nainen yllättää sanomalla:
Et ole enää se sama ihminen, johon rakastuin.
Voisinpa melkein jättää tämän kirjoituksen tuohon lauseeseen, kun ei mun mielestäni enempää tarvitsisi sanoa, mutta jos nyt aukaisen ajatuksiani hieman lisää..
Olen siis tarkkaillut, tutkinut ja pohtinut tuota asiaa jo pitkään ja mitä enemmän tuohon meille naisille häpeälliseen käytöshäiriöön perehdyn, sitä voimakkaammin olen sitä mieltä. Me naiset siis pilaamme omalla käytöksellämme hyvät miehet. Myönnätkö? Sinkkuina me käytämme valtavat määrät aikaa, energiaa ja rahaa sen oikean miehen löytämiseen. Ja kuinka onnekas saakaan olla hän, joka vihdoin kaikkien epäonnisten parisuhdeviritysten ja unohdettavien yhden yön erheiden jälkeen löytää tasapainoisen, fiksun ja luotettavan miehen! Lottovoitoksi se kääntyy siinä vaiheessa, kun tajuaa tuon miehen myös olevan kiinnostunut sinusta! Miten täydellistä!
Alkuhuuma ja rakastuminen on mitä hienointa ihmiselämässä. Ehkä juuri siksikin osa ystävistäni vaihtaa kumppania tasaisesti puolen vuoden välein, jotta saa syödä vain kermat kakusta. Alussa kaikki on vain niin vaaleanpunaista ja kaunista. Mies osaa sanoa aina juuri ne oikeat sanat ja tehdä oikeat asiat oikealla hetkellä. Kaikki on vain niin ihanaa ja sikasiistiä! Mutta jossain vaiheessa kuitenkin arki pikku hiljaa rutinoituu, sillä ikävä paljastaa, mutta elämä ei yhtä jännittävää kuin Salatuissa elämissä.
Yht'äkkiä nainen alkaakin kaipaamaan romanttisia koti-iltoja yhä enemmän ja enemmän. Erityisesti silloin kun miehellä olisi harrasteporukan sauna-ilta. Nainen alkaa ostaa miehelle uusia vaatteita, kun vanhat vaatteet ei mätsää naisen tyyliin. Nainen alkaakin ilmoittamaan ravintolassa, ettei mies voi syödä sipulia, sillä nainen ei kestä sen hajua. Nainen myös ostaa miehen asuntoon uudet verhot, pari Jukka-palmua ja uudet sisustustyynyt, sillä eihän muuten voi kutsua kavereita kylään. Ja enäähän ei kutsutakaan poikia viettämään peli-iltaa, vaan nainen kutsuu vain omia ystäviään ja niistäkin vain ne, jotka seurustelevat. Ennen miehen jokaiselle tyhmällekin vitsille rakastuneesti nauranut nainen alkaakin editoimaan miehen puheita, tiuskien välilauseeksi miehen jokaiseen lauseeseen 'älä ole hölmö, ei se niin ole'. Nainen myös unohtaa persoonapronominit yksikössä, vaan alkaakin puhumaan vain Me-muodossa. Ei siis ole enää minun tai sinun mielipiteitä ja asioita, on vain meidän. Nainen ei enää kehukaan miestään komeaksi ja huomaavaiseksi, vaan alkaa arvostelemaan kaikkea, mitä mies edustaa. Sen ystäviä, ajankäyttöä, ammattia ja ulkomuotoa. Mikäli kuitenkin mies on onnistunut säilyttämään yhtään omaa järkeä, hän ei laita naiselle vastaan. Ikinä. Kuitenkin aina tasaisin väliajoin, tajuamattaan, mies onnistuu tekemään jotain täysin väärin, jolloin naisen mieltä on pahoitettu niin pahasti, että miehen olisi nyt parempi viettää yö sohvalla miettien mitä tuli tehtyä. Oli riidan aihe mikä tahansa, nainen ei tee koskaan mitään väärin ja miehen tulisi aina muistaa tuo.
Kun vuosien saatossa mies on vihdoin ja viimein oppinut kaikki naisen oikut ja käytösmallit, vaihtanut tyylinsä ja ystävänsä naisen makuun sopivaksi, unohtanut omat harrastukset ja juo olutta vain appi-ukon kanssa saunassa, niin silloin vihdoin nainen yllättää sanomalla:
Et ole enää se sama ihminen, johon rakastuin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)