Musta tuntuu..

Ai miltä musta tuntuu?

Musta tuntuu itsekkäältä. Surulliselta ja itkuiselta. Todella epäreilulta. Tuntuu siltä, että mua rangaistaan jostain. Mitä pahaa olen tehnyt? Tuntuu myös yksinäiseltä. Olen kertonut, miten paljon omaa lasta toivonkaan, mutta se tuntuu vähättelyltä. Tekisi mieli huutaa ja itkeä täyttä huutoa. Miksi joka viikko joku tuttu ilmoittaa vauva-uutisia! Milloin on meidän vuoro?
Tekisi mieli alkaa itkemään räkä valuen joka kerta kun kaupoilla näen pienet kengät tai potkupuvun. En juurikaan saa sanaa sanottua, kun kysytään mitä minulle kuuluu. En halua sanoa mitään, kun haluaisin vain kertoa sisälläni kasvavasta elämästä. Haluaisin ostaa pienen tutin ja antaa sen miehelleni hänen tullessaan töistä kotiin, jolloin hän puhkeaisi onnenkyyneliin. Haluaisin askarrella pienen valokuva-albumin, jossa olisi meidän vauvakuvia ja viimeisellä sivulla ultaäänikuva meidän vauvasta. Haluaisin valita värikartasta lastenhuoneen maalin. Haluaisin pysäyttää lisääntymisen kaikilta muilta.

Tuntuu kuin joku kuristaisi koko ajan ohuella siimalla kaulaani enkä voi hengittää kunnolla. En voi katsoa pienten lasten vanhempia silmiin, sillä pelkään kateudessani sanovani jotain todella typerää. En halua keskustella mistään. En haluaisi oikeastaan tehdä mitään muutakaan. Voisin käpertyä pieneen pimeään huoneeseen odottamaan odottamista. Itseasiassa tuntuu, että olen jo siinä pimeässä huoneessa. Huoneessa, jossa ei ole ikkunoita. Ei mitään nähtävää, eikä mikään tunnu miltään. Tuntuu kuin siltä huoneelta, pieneltä ja pimeältä.
Tuntuu että voisin lyödä jokaista, joka vähättelee haluani saada lapsi. Miksi vauvojen pitää tulla kun ne on tullakseen? Koska se on? Voisin repiä pään irti niiltä, jotka nauravat harhaluuloilleni, että jokainen kehoni hetkellinen muutos viittaisi raskauteen. Haluaisin vaientaa jokaisen odottavan naisen, joka mielestään antaa minulle hyviä ohjeita miten edesauttaa asiaa. Mikä minussa on vikana, kun hedelmöittyminen ei onnistu? Minusta tuntuu vajavaiselta, vialliselta. Olen huono.

Näin vastaisin jos kysyisit miltä minusta tuntuu. Sen sijaan kysyt, mitä minulle kuuluu.

Always the second best

Kerrankin multa löytyy todella hyvä syy, miksi en ikäväkseni ole ehtinyt päivittää blogiani..
Meille muutti viime sunnuntaina maailman söpöin koiranpentu! Otimme siis toisen koiran, sillä ajattelimme, että siitä olisi seuraa meidän 2-vuotiaalle koiralle. Ja todistaakseni hänen söpöyden, laitanpa tähän ihan kuvan tuosta ihanasta karvakasasta!

Eikös olekin ihanuus?! Mutta kerrankin ärsyttävä sanonta 'Moni kakku päältä kaunis', pitää paikkansa. Olen sitä mieltä että tuo hellyyttävä olento on oikeasti koiranpennuksi pukeutunut paholainen. No, ehkä paholainen on liian kärjistäen sanottu, joten sanotaan riiviö. Tuo riiviö riehuu, repii, puree, haukkuu ja kusee aivan joka paikkaan! Se ei tottele, saatika tunne edes vielä omaa nimeään! Kaikki tuo on kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä riiviöllä on ikää vasta vajaa 9vko, joten ei voi olettaakaan että hän jo kaiken tai ylipäätänsä yhtään mitään vielä osaisi. Ja nyt kun olen vielä toistaiseksi täyspäiväisesti koti-rouvana, minun täytyy herätä aamuisin kuudelta kantamaan tuota sutta lampaiden vaatteissa vähintään tunnin välein ulos kaatosateessa ja juosta himassa kaikki päivät sen perässä torumassa mihin kaikkeen ei hampaita saa iskeä!

Eilen sitten, kiitos väsymyksen ja PMS:n, tilanne kärjistyi niin että räjähdin kuin atomipommi miehelleni ja tuolle nappisilmälle. Siinä huudon keskellä sanoin monen muun asian lomassa kuitenkin yhden asian, jota jäin miettimään.. Sanoin nimittäin, että vanhempi koiramme ei koskaan ollut noin kamala ja hankala, kuin tuo uusi tulokas. Kun hieman rauhotuin ja hyppäsin kuumaan suihkuun, vihdoin ymmärsin olleeni oikeassa kaikki nämä vuodet. 

 

Esikoinen on aina äidin lellikki.

Ensimmäisen koiran kohdalla ei koskaan tuntunut pahalta nousta vaikka keskellä yötä kaatosateessa ulos. Jos pikku pisu pääsi lattialle, se oli vain söpöä. Kaikki mitä esikoisemme teki, oli enemmän tai vähemmän hellyyttävää ja sai meidät ylpeäksi. Esikoiselle ostettiin kaikki uudet lelut ja välineet, nyt kuopuksemme saa tyytyä vanhoihin sukkiin ja naapurin koiran pieneksi jääneeseen pantaan. Esikoinen sai myös olla sylissä ja jahdata kissoja mielin määrin. Sitä kun oli niin pentu-huumassa ensimmäisestä 'lapsesta'. Nyt toisen lapsen kohdalla, kun mikään ei olekaan uutta ja jännittävää, sitä tajuaa ettei sisälle pissiminen ja johtojen repiminen olekaan söpöä, saatika sopivaa. Sohvalle syliin ei saa tulla, että pysyy laumajärjestys kasassa. Ja myönnän toivovani joka päivä, että tuo pentu kasvaisi mahdollisimman nopeasti isoksi, jotta se oppisi tavoille eikä tarvitsisi olla moppaamassa lattioita joka ikinen päivä. Toivon, että se tulisi isosiskoonsa ja oppisi siltä olemaan tavoiksi. Sen sijaan miehelleni, tuo toinen lapsi tuntuu olevan ensimmäistäkin tärkeämpi, sillä minä en nyt omi kaikkea hoitovastuuta itselleni.. Alkaako kuulostaa tutulta?

Itse olen myöskin kaksilapsisen perheen kuopus. Olen aina kokenut, että minua on kohdeltu kuten tuota pentua. Kaikki mitä lapsena tein, oli väärin. Uusista vaatteista ja leluista ei ollut tietoakaan, kun kaikki isoveljelle pieneksi tai vanhaksi jääneet paketoitiin jouluna minulle. Minun harrastuksiin ja koulunkäyntiin ei juuri kukaan kiinnittänyt huomiota, sillä veljeni loisti aina kaikessa edellä. Sen myötä olen kuitenkin oppinut itsenäisyyttä ja oma-aloitteisuutta ja muutinkin pois kotoa vuosian ennen broidiani. Hän käy edelleen äidillä lähes päivittäin syömässä. Toki isoveljestä on ollut paljon iloa, seuraa ja turvaa, mutta olisin halunnut edes joskus kokea miltä tuntuu olla se kultalapsi.

 
Mieheni taasen on ainoa lapsi. Hän on aina saanut kaikkien täyden huomion ja hellyyden. Voin väittää, ettei häneltä ole koskaan puuttunut yhtään mitään. Päinvastoin kaikkea on ollut, ehkä liikaakin. Vanhemmat ovat aina olleet mukana kaikissa harrastuksissa ja elämänvaiheissa, eikä vieläkään tuo osallistuminen ota taantuakseen. Jos mieheni saa päähänsä haluavansa taas jotain, mihin meillä ei ole varaa tai edes tarvetta, saa hän sen kuin hopeavadilla tarjoiltuna vanhemmiltaan. Ja vaikkakin heidän käytös on mielestäni hienoa ja ymmärrettävää, on siinäkin hopearahassa kääntöpuolensa. Kaikki kun on aina valmiina nenän eteen kannettu, ei mieheni ole joutunut opettelemaan itse mitään. Näin ollen useimmat perus talousaskareet ja arkiset asiat ovat hänelle täyttä utopiaa. Ja vaikka hän nauttiikiin ainoan lapsen eduista, ikävän usein myös huomaan, että hän olisi kaivannut sisaruksia.

Väittelemmekin siis usein siitä, että minä haluan vain yhden lapsen ja mieheni kaksi. Kumpi on parempi? Se, että hemmottelet täysin yhden lapsen piloille silläkin uhalla, että siitä tulee täysin itsekäs ja avuton, vai se, että teet kaksi lasta tietäen, että toinen kokee aina olevansa ylimääräinen vaikka mitä tekisit. 

 

Voiko äitinä tässä tilanteessa edes voittaa?

Tuiki, tuiki tyttönen

Howdy-how!

Uppista kun on taas aika rientänyt viime päivityksestä, pahoitteluni. Ilman suurempia selityksiä, minulla on päällä toinen hieman laajempi kirjoitusprojekti, joka on vienyt nyt lähes kaiken aikani. Kerrotaan nyt kuitenkin päällisimmät tapahtumat viime ajoilta..

Viikko sitten tuli täyteen tasan kuukausi avioitumisestamme. Ennen naimahommia eittämättä hieman odottelin jonkinlaista hää-kriisiä. Tiedätkö semmoista, jolloin jotkut karkaavat pariksi viikoksi Kanarialle miettimään elämän tarkoitusta ja toiset taas peruvat paniikissa koko kinkerit. Ihme kyllä ennen häitä ei iskenyt minkäänlaista kriisiä eikä paniikkia, vaan olin asiasta varmempi, kuin mistään aiemmin. Mutta kuinkas kävikään, kun viime tiistaina lähdin parin likkakaverin kanssa ulos tuulettumaan. Vietimme perus illan, otimme vähän drinkkiä, tanssimme ja juorusimme. Ystäväni ovat molemmat sinkkuja ja vielä pirun hyvän näköisiä naisia, joten luonnon lakien mukaisesti he löysivät miesseuraa. Katselin ilolla vierestä, kun ystäväni tanssivat ja flirttailivat kaksilahkeisten kanssa. Ilahduin älyttömästi, kun toinen ystävistäni hymyili pitkästä aikaan silmät niin tuikkien, että voin käsi sydämellä väittää nähneeni perhoset hänen vatsassaan.

Silloin sen tajusin. En enää koskaan koe sitä samaa tunnetta. Tunnetta, kun tapaa ensimmäistä kertaa ihmisen, joka saa perhoset lepattamaan, posket punottamaan ja sukat pyörimään jalassa. Se tunne, kun annat viehkeimmän hymysi ja mietit tarkkaan harkiten jokaisen sanan ja katseen. Ja se ensisuudelma! Ah! Miten jännittävän hyvälle se maistuukin, kun tunnet ensimmäisen kerran toisen huulet omillasi! Minut valtasi masennus ja kateus. Olin niin järjettömän kateellinen ystävälleni, jolla on toivottavasti edessä vielä lukemattoma ensisuudelmia ja miljoonia perhosia!

Tämä perhottomuus masensi minua koko viikon, kun juhlimme ystäväni viimeistä lomaviikkoa. Aiheutin samalla myös ensimmäisen avioriitamme, kun viihdyin lauantaihin asti enemmän ulkoille Helsingin yössä, kuin kotona. En vain saanut sanottua miehelleni, että minua alkoi ahdistamaan avioliiton lopullisuus. Tajusin nyt vasta, että minulta loppui flirttailut ja harkitut katseet kun pappi sanoi aamen. Nyt arkeen ja kotiin palattuani alkoikin hävettää käytökseni, vaikkakaan en mitään kielletty ole tehnytkään. Olen vain kateellisena katsonut vierestä ystäväni silmien tuiketta. Rehellisesti voin myöntää, että vaikka en ikinä pettäisi miestäni millään lailla, niin silti kateuteni ensisuukottajia kohtaan tuskin koskaan hälvenee kokonaan.

Mutta onneksi huomasin tänään, että omistan vielä perhosia syvällä vatsani pohjalla, vaikkakin eri lajia kuin ennen.. Lähdemme keskiviikkona vihdoin ja viimein häämatkalle Roomaan, eli edessä on paljon odotettu honeymoon!! Olen niin onnellinen tulevasta matkasta, että silmäni tuikkivat varmasti enemmän kuin tuhat tähteä! Ja vaikka ei luvassa olekaan enää ensisuudelmia, on edessä monta ihanaa matkaa ja hetkeä ensimmäistä kertaa avioparina.

Kateus ei kaunista ketään

Äh, pöh ja möh.
Mua eittämättä nolottaa tunnustaa tämä, sillä se on yksi seitsemästä kuoleman synnistä, mutta muhun on iskenyt kateus. Tarkemmin sanottuna vauvakateus. En varsinaisesti osaa pukea sanoiksi tätä olotilaa, mutta yritetään nyt kuitenkin..
Meidän lähi- ja tuttavapiirissä tupsahtelee vauva-uutisia kuin kärpässieniä sateella. Lieneekö sateinen kesä syy siihen, että pariskunnat on viihtyneet vällyjen välissä. Toki olen vilpittömästi jokaista paria onnitellut, mutta silti jokainen kerta tunnen sisimmissäni pienen kateudun terävän piston. Eikä tämä ole kovin mukavaa! En olisi voinut ennen kuvitella, että voisin olla näin kateellinen jollekin jostain, mikä saa hänet iloiseksi! Työmaailmassa olen aina iloinnut menestyjistä, ystävieni urheilusaavutuksia olen jaksanut kehua muillekin ja muutenkin olen aina saanut voimaa ystävieni onnesta. Siksi nyt häpeän tätä kateutta, jota tunnen odottavia tuttaviani kohtaan. Minua suoraan sanottuna inhottaa ajatus heidän jännittävästä odotuksesta ja elämänmuutoksesta, kun minä edelleen sohvalla maaten kirjoitan blogia, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kohta käyn taas partsilla tupakalla ja palaan sohvalle. Haluaisin jo tunkea tyynyn paidan sisään peilin edessä, lukea lastenvaunu-arvosteluja ja selailla värikarttaa lastenhuoneeseen! Mutta edelleen tässä sohvalla olen ja odotan seuraavaa tupakkaa.

Häpeän lisäksi tajuan, että kateuteni on myös täysin turhaa, sillä oma yrittämisemme ei ole edes varsinaisesti alkanut. Ymmärtäisin tätä olotilaa paremmin, jos jostain syystä emme voisi saada omia lapsia tai olosuhteet eivät olisi sille otolliset. Mutta kun mikään ei ole meidän lisääntymisen esteenä! Ymmärrän miesten kateuden esim. autoista tai urheilumatsien eturivin paikoista, sekä naisten kateuden rikkaasta lääkäri-miehestä, mutta että vauvakateus! Voi kuinka typerää! Nyt pitäisi vain osata käsitellä tämä esi-odotus, eli odotus ennen varsinaista raskautta.
Mutta kun en osaa.

Nyt siis todella kaipaisin vertaistukea, eli oletko Sinä kokenut tai kuullut vastaavanlaisesta vauvakateudesta? Ja miten tästä pääsee eroon?!
Asiaa pohdiskellessa alan valmistamaan  kanttarellikeittoa sienisaaliista, josta monen kyllä sietäisi olla kateellinen ;)

Ja loppuun laitan pätkän meidän vihkirunosta, joka liippasikin lähempää kuin uskoinkaan:

'Jos vain jaksat ymmärtää minua silloin, kun en itsekään itseäni ymmärrä
ja pysyä samassa huoneessa kanssani silloin, kun itsekin olen itselleni täysin sietämätön,
en koskaan vaadi sinua todistamaan rakkauttasi minuun.'