Antakaa määkin huudan!

Olen ihminen, joka on pääsääntöisesti aina iloinen ja hyvällä tuulella. Mutta en siis aivan aina. Aina joskus silloin tällöin jopa minullakin saattaa olla paha mieli tai muuten vain huono päivä. Aika normaalia, eikö?

Vaikka minussa usein arvostetaankin loputonta optimismiani ja itsekin olen siitä ylpeä, niin joskus se voi myös kääntyä minua vastaan. Nimittäin ihmisen, jonka muut luottaa olevan aina hyvällä tuulella, onkin hirmu vaikea olla pahalla tuulella. Jos en joku päivä hymyilekään tai heittele iloiseen sävyyn itselleni tyypillisiä sarkasmeja, niin muut minun positiivisuuteen tukeutuvat ihmiset menevät aivan solmuun! Heidän maailmankuvansa tasapaino järkkyy, kun en olekaan se ihminen jolle voi aina vuodattaa kaiken. He eivät kykenekään vastaanottamaan sitä informaatiota, että heidän elämänsä aurinko saattakin hetkeksi pimentyä. He alkavat huolestumaan minusta. Onko nyt kenties jotain sattunut? Onko sillä psyykkisiä ongelmia? Mikä voi olla maailmassa niin kamalaa, että nyt se murjottaa? Ja silloin kun minulla tuo ns. pimeä kausi, joka usein ei johdu edes mistään erityisestä syystä, iskee päälle, säilytän itsessäni sen verran empaattisuutta, etten halua kaataa sitä muiden niskaan, vaan mieluummin sulkeudun hetkeksi omiin oloihini siksi aikaa että se väistyy. Silloin vasta ne maailman kirjat ovatkin sekaisin! Ihmiset, jotka ovat tottuneet minun krooniseen läsnoloon ja avoimeen syliin, menettävät jotain itsestäänselvää eikä sehän käy! Sen ainoan pienen hetken, kun haluaisin olla olemassa vain ja ainoastaan itseäni varten, alkavat ihmiset kaipaamaan minua enemmän kuin koskaan, tullen lähes kirjaimellisesti linjojen läpi hätääntyneenä kysyen mikä minua vaivaa. Ikävä myöntää, mutta vaikkakin olen aina vastaanottavainen kaikelle informaatiolle, mitä milloinkin kukin haluaa minun kanssa jakaa, niin en välttämättä osaa tai joskus vain halua itse puhua kaikesta. Tiedän, puhuminen auttaa, mutta joskus on myös asioita, jotka haluan pitää itselläni ja tarvitsen aikaa niiden käsittelemiseen omassa pienessä vaaleassa päässäni. Ja koska harva meistä on täysin ainutlaatuinen, niin uskoakseni myös moni muu ihminen silloin tällöin voi samaistua minuun. Siksi esitän nyt pienen toiveen..

Ensi kerralla kun huomaat ystävääsi vaivaavan jokin asia, mistä hän selkeästi ei halua puhua, voisitko sen sijaan, että alat heti tivaamaan mistä on kyse, kysyä häneltä:

Kaadanko tuoppiin punkkua?

Marttyyri-mutsit

Mä en voi nyt lähteä Suomenlinnaan piknikille kun oon RASKAANA. Ei, en voi lähteä jumppaan kun olen RASKAANA. Mulla on nyt huono päivä, kun on niin vitun huono olo, kun olen RASKAANA! Etkä voi lähteä poikien kanssa ulos, kun mä olen RASKAANA. Äläkä edes kuvittele, että otat seuraavaan yhdeksään kuukauteen saunakaljaa, kun mä oon nyt RASKAANA. En voi nyt nostaa, kantaa, liikkua, hengittää enkä tehdä yhtään mitään kun
MÄ OLEN NYT RASKAANA!!!

Kuulostaa karulta. Vielä karummalta kuulostaa, kun kerron että tuommoisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Olen kuullut näistä tapauksista paljon ja muutaman jopa ikävä kyllä tunnen. Ymmärrän täysin, että ensimmäinen raskaus on yhtä pelottava, kuin on ihanakin. Joillakin vain tuo pelko ottaa selkeän ylivallan ja ihminen, joka ennen raskautta eli täysin normaalia, aktiivista elämää, saa ns. neliraaja-aivohalvauksen. En pysty enkä uskalla tehdä enää mitään, kun minun täytyy kaikin keinoin suojella sisälläni kasvavaa elämää. Ja niin minä tuon käytöksen tulkitsenkin, suojeluvaistoksi. On toki enemmän kuin suotavaa, että raskauden aikana elämäntavat hieman muuttuu. Alkoholi ja tupakka tulisi toki jättää välittömästi, kahvin juontia ja buranan napsimista tulisi vähentää, sekä raakaa kalaa ei tulisi syödä ollenkaan. Raskauden loppuvaiheessa jäädään äitiyslomalle, jolloin jätetään työt, varsinkin ne raskaimmat hommat. Mutta pitääkö lopettaa täysin elämästä ja olemasta, vaikka tehtäväsi olisi nimenomaan saada uusi elämä maailmaan? Ikävän usein kuitenkin tuo ehkä mielestäni hieman liioiteltu suojeluvaisto ei helpotakaan, kun maailmaan tupsahtaa täysin terve, kymmenen pisteen lapsi..

Me ei voida nyt lähteä kaupungille, kun meidän pikku pieru-Petterillä on just silloin ruoka-aika.  Ettekä voi tulla kylään, kun pieru-Petterillä on juuri silloin päiväuni-aika. Kiitos kutsusta hääjuhlaanne, mutta emme voi osallistua, kun meidän pieru-Petteri ei ole tervetullut aikuisten juhliinne. Nyt en kerkee puhumaan sun kanssa puhelimessa, kun pieru-Petteri alkaa katsomaan Televituntappeja. Emmekä voi lähteä kanssanne mökille, kun pieru-Petteri ei osaa nukahtaa piereskellen muualla kuin omassa sängyssään.

Näitä ihmisiä on OIKEASTI olemassa. En tuomitse kenenkään tapaa kasvattaa omat lapsensa, mutta olen antanut tälle ihmistyypille nimen marttyyri-mutsit. Marttyyri-mutsi on minun näkökulmassani ihminen, joka innostuu niin paljon omasta rakkaasta lapsestaan, että unohtaa vahingossa myös muiden ihmisten olemassaolon. Marttyyri-mutsi on myös sellainen, jolla ei enää olekaan omia haluja tai tarpeita, vaan ainoastaan lapsensa tarpeet. Marttyyri-mutsi voi olla ihminen, joka ennen nautti ystäviensä seurasta, arvosti omaa kumppaniaan ja nautti jopa omista harrastuksistaan. Nyt tämä ihminen eristäytyy muusta maailmasta siinä pelossa, että tekee jotain väärin kasvatuksessaan tai epähuomiossa vahingoittaa lastaan, kun ruoka-aika myöhästyikin muutamalla minuutilla. Marttyyri-mutsit ei minua juurikaan haittaa, ellei ne päätä tulla ihmisten ilmoille. Marttyri-mutsit nimittäin ikävän usein vaatii myös muilta ihmisiltä saman määrän huomiota lapseensa, kuin mitä itse antaa. Muiden pitää alkaa kuiskaamaan jos pieru-Petteri nukkuu, oltiin sitten kahvilassa, hississä tai juna-asemalla. Kukaan ei saa vahingossakaan sanoa sanoja: paska, vittu, perkele tai kyrpä, sillä vaikkakaan pieru-Petteri ei ymmärrä yhden yhtään sanaa, ei marttyyri-mutsi halua altistaa lastaan semmoiseen kielenkäyttöön. Kukaan ei saa tulla kymmentä metriä lähemmäksi edes ulkoilmassa polttamaan tupakkaa, ettei pieru-Petterin keuhkot tuhoudu samantien. Onhan se hienoa, jos jollain on aikaa ja energiaa käyttää ihan jokaisen hetken elämästään lapseensa, mutta rajansa kaikella.

Haluan kuitenkin painottaa, että ihan jokaisella äidillä on tasapuolinen oikeus olla tai olla olematta marttyyri-mutsi, enkä kannata myöskään täysin vapaan kasvatuksen-metodia kasvattaa lapsia, mutta haluaisin kysyä näiltä marttyyri-mutseilta miten voi kasvattaa elävää elämää, jos unohtaa itse miten sitä elämää eletään?