Kerro kerro kuvastin, ken on maassa viisahin?

Tervehdys jälleen!

Viime päivityksen tunnetiloista ollaan jälleen päästy eteenpäin ja ollaan vihdoin löydetty yhteinen sävel meille muuttaneen pikku riiviön kanssa, eli maassa rauha. Hypätäänpä siis jälleen aivan toiseen aiheeseen..

Tässä eräs ilta AVA:lta tuli pysäyttävä jakso ohjelmassa 'Erilaiset äidit', jossa seurataan synnytykseen valmistautuvia perheitä. Tämän viikon jaksossa seurattiin Johannaa, 25, ja Markoa, 26, jotka odottavat viidettä yhteistä lastaan. Suurperheen äippä ei tietenkään käy töissä, mutta eipä myöskään isukkia työnteko kuulema kiinnosta, kun arki pyörii vallan mainiosti myös valtion tuilla. Ja vaikka en valtiotieteidenmaisteri olekaan, niin sen verran suomen verotuksesta ymmärrän, että heidän arkensa ei pyörisi mihinkään suuntaan, ilman työssä käyviä veronmaksajia. Ohjelmaa seuratessa myös tajusin, miksi niin kovia verota maksetaan, kun heillä oli omakotitalo, farmari-auto, mokkanahkasohvat, älypuhelimet ja muut mukavuudet. Miksi sitä menisi töihin, kun kaiken voi saada ilmaiseksikin!

Itse aloitin työnteon kokopäiväisesti jo 15-vuotiaana. Aina olen hampaita kiristellen veroja maksanut ja opinnotkin rahoitin itse, ilman opintolainoja. Sen verran myös olen oma-varainen, että kuulun alani liittoon ja maksanut liittomaksuja joka kuukausi pahan päivän varalle. Paha päivä iskikin viime helmikuussa, kun jouduin vastoin omaa tahtoani irtisanoutumaan todella ikävästä työtilanteesta. Ja tosiaan vastoin omaa tahtoani, sillä työpaikastani en olisi halunnut mistään hinnasta luopua, mutta todella huono työilmapiiri söi niin henkiset kuin fyysiset voimani. Onnekseni kuulunkin siis liittoon, josta nyt siis saan pientä tukea kuukausittain sen aikaa, että työllistyn uudelleen. Mutta koska olen sinne myös joka kuukausi palkasti osan maksanut liittomaksuina ja veroina, tarkoittanee se sitä, että nyt saan ns. omani takaisin. Ja siitäkin summasta, mihin olen oikeutettu, vähennetään jälleen verot.

Jos osaisin samaistua Johannaan ja Markoon, tuudittautuisin tähän ihanaan vapauteen ja stressivapaaseen elämään, mutta kun en osaa. Vaikka tiedän olevani tässä hyvinvointivaltiossa oikeutettu työttömyystukeen, pistää moraalini vastaan. Olen 25-vuotias, terve ja työkykyinen aikuinen, joten minun kuuluisi olla töissä. En suoraan sanottuna kehtaa jäädä nyt kotiin vain pyöräyttelemään mukuloita, ennen kuin minulla on vakituinen työpaikka johon voin äitiyslomalta palata. Ja myöskin kaipaan työmaailmaa! Kaipaan lounastaukoja, palavereja, työkavereita, deadlineja ja projekteja. Ironista tässähän on se, että töissä ollessani haaveilin päivät pitkät pääsystä äippälomalle, joka on oikeasti kaukana lomailusta, ja nyt kun olisi vallan otollinen aika jakautua kahtia, kaipaan vain töihin. Näin ollen projekti Hercules on laitettu jäihin ainakin siihen asti, että pääsen takaisin työelämään. Ja ei, kyse ei ole paremmista äitiyspäivärahoista, vaan puhtaasi moraalista. Haluan tehdä töitä niin kauan ja aina kuin se on mahdollista. Sen lisäksi, että se on moraalisesti oikein, se on myös velvollisuuteni, jotta maksetuilla veroilla voidaan auttaa niitä, jotka ihan oikeasti apua tarvitsee.

Kysynkin siis tällä kertaa, kumpi meistä on hullumpi:

Marko, jolla ei työt päätä pakota, kun valtio maksaa elämisen, vai minä, joka haluan maksaa Markon mokkanahkasohvan?

Marttyyri-mutsit

Mä en voi nyt lähteä Suomenlinnaan piknikille kun oon RASKAANA. Ei, en voi lähteä jumppaan kun olen RASKAANA. Mulla on nyt huono päivä, kun on niin vitun huono olo, kun olen RASKAANA! Etkä voi lähteä poikien kanssa ulos, kun mä olen RASKAANA. Äläkä edes kuvittele, että otat seuraavaan yhdeksään kuukauteen saunakaljaa, kun mä oon nyt RASKAANA. En voi nyt nostaa, kantaa, liikkua, hengittää enkä tehdä yhtään mitään kun
MÄ OLEN NYT RASKAANA!!!

Kuulostaa karulta. Vielä karummalta kuulostaa, kun kerron että tuommoisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Olen kuullut näistä tapauksista paljon ja muutaman jopa ikävä kyllä tunnen. Ymmärrän täysin, että ensimmäinen raskaus on yhtä pelottava, kuin on ihanakin. Joillakin vain tuo pelko ottaa selkeän ylivallan ja ihminen, joka ennen raskautta eli täysin normaalia, aktiivista elämää, saa ns. neliraaja-aivohalvauksen. En pysty enkä uskalla tehdä enää mitään, kun minun täytyy kaikin keinoin suojella sisälläni kasvavaa elämää. Ja niin minä tuon käytöksen tulkitsenkin, suojeluvaistoksi. On toki enemmän kuin suotavaa, että raskauden aikana elämäntavat hieman muuttuu. Alkoholi ja tupakka tulisi toki jättää välittömästi, kahvin juontia ja buranan napsimista tulisi vähentää, sekä raakaa kalaa ei tulisi syödä ollenkaan. Raskauden loppuvaiheessa jäädään äitiyslomalle, jolloin jätetään työt, varsinkin ne raskaimmat hommat. Mutta pitääkö lopettaa täysin elämästä ja olemasta, vaikka tehtäväsi olisi nimenomaan saada uusi elämä maailmaan? Ikävän usein kuitenkin tuo ehkä mielestäni hieman liioiteltu suojeluvaisto ei helpotakaan, kun maailmaan tupsahtaa täysin terve, kymmenen pisteen lapsi..

Me ei voida nyt lähteä kaupungille, kun meidän pikku pieru-Petterillä on just silloin ruoka-aika.  Ettekä voi tulla kylään, kun pieru-Petterillä on juuri silloin päiväuni-aika. Kiitos kutsusta hääjuhlaanne, mutta emme voi osallistua, kun meidän pieru-Petteri ei ole tervetullut aikuisten juhliinne. Nyt en kerkee puhumaan sun kanssa puhelimessa, kun pieru-Petteri alkaa katsomaan Televituntappeja. Emmekä voi lähteä kanssanne mökille, kun pieru-Petteri ei osaa nukahtaa piereskellen muualla kuin omassa sängyssään.

Näitä ihmisiä on OIKEASTI olemassa. En tuomitse kenenkään tapaa kasvattaa omat lapsensa, mutta olen antanut tälle ihmistyypille nimen marttyyri-mutsit. Marttyyri-mutsi on minun näkökulmassani ihminen, joka innostuu niin paljon omasta rakkaasta lapsestaan, että unohtaa vahingossa myös muiden ihmisten olemassaolon. Marttyyri-mutsi on myös sellainen, jolla ei enää olekaan omia haluja tai tarpeita, vaan ainoastaan lapsensa tarpeet. Marttyyri-mutsi voi olla ihminen, joka ennen nautti ystäviensä seurasta, arvosti omaa kumppaniaan ja nautti jopa omista harrastuksistaan. Nyt tämä ihminen eristäytyy muusta maailmasta siinä pelossa, että tekee jotain väärin kasvatuksessaan tai epähuomiossa vahingoittaa lastaan, kun ruoka-aika myöhästyikin muutamalla minuutilla. Marttyyri-mutsit ei minua juurikaan haittaa, ellei ne päätä tulla ihmisten ilmoille. Marttyri-mutsit nimittäin ikävän usein vaatii myös muilta ihmisiltä saman määrän huomiota lapseensa, kuin mitä itse antaa. Muiden pitää alkaa kuiskaamaan jos pieru-Petteri nukkuu, oltiin sitten kahvilassa, hississä tai juna-asemalla. Kukaan ei saa vahingossakaan sanoa sanoja: paska, vittu, perkele tai kyrpä, sillä vaikkakaan pieru-Petteri ei ymmärrä yhden yhtään sanaa, ei marttyyri-mutsi halua altistaa lastaan semmoiseen kielenkäyttöön. Kukaan ei saa tulla kymmentä metriä lähemmäksi edes ulkoilmassa polttamaan tupakkaa, ettei pieru-Petterin keuhkot tuhoudu samantien. Onhan se hienoa, jos jollain on aikaa ja energiaa käyttää ihan jokaisen hetken elämästään lapseensa, mutta rajansa kaikella.

Haluan kuitenkin painottaa, että ihan jokaisella äidillä on tasapuolinen oikeus olla tai olla olematta marttyyri-mutsi, enkä kannata myöskään täysin vapaan kasvatuksen-metodia kasvattaa lapsia, mutta haluaisin kysyä näiltä marttyyri-mutseilta miten voi kasvattaa elävää elämää, jos unohtaa itse miten sitä elämää eletään?