Tuiki, tuiki tyttönen

Howdy-how!

Uppista kun on taas aika rientänyt viime päivityksestä, pahoitteluni. Ilman suurempia selityksiä, minulla on päällä toinen hieman laajempi kirjoitusprojekti, joka on vienyt nyt lähes kaiken aikani. Kerrotaan nyt kuitenkin päällisimmät tapahtumat viime ajoilta..

Viikko sitten tuli täyteen tasan kuukausi avioitumisestamme. Ennen naimahommia eittämättä hieman odottelin jonkinlaista hää-kriisiä. Tiedätkö semmoista, jolloin jotkut karkaavat pariksi viikoksi Kanarialle miettimään elämän tarkoitusta ja toiset taas peruvat paniikissa koko kinkerit. Ihme kyllä ennen häitä ei iskenyt minkäänlaista kriisiä eikä paniikkia, vaan olin asiasta varmempi, kuin mistään aiemmin. Mutta kuinkas kävikään, kun viime tiistaina lähdin parin likkakaverin kanssa ulos tuulettumaan. Vietimme perus illan, otimme vähän drinkkiä, tanssimme ja juorusimme. Ystäväni ovat molemmat sinkkuja ja vielä pirun hyvän näköisiä naisia, joten luonnon lakien mukaisesti he löysivät miesseuraa. Katselin ilolla vierestä, kun ystäväni tanssivat ja flirttailivat kaksilahkeisten kanssa. Ilahduin älyttömästi, kun toinen ystävistäni hymyili pitkästä aikaan silmät niin tuikkien, että voin käsi sydämellä väittää nähneeni perhoset hänen vatsassaan.

Silloin sen tajusin. En enää koskaan koe sitä samaa tunnetta. Tunnetta, kun tapaa ensimmäistä kertaa ihmisen, joka saa perhoset lepattamaan, posket punottamaan ja sukat pyörimään jalassa. Se tunne, kun annat viehkeimmän hymysi ja mietit tarkkaan harkiten jokaisen sanan ja katseen. Ja se ensisuudelma! Ah! Miten jännittävän hyvälle se maistuukin, kun tunnet ensimmäisen kerran toisen huulet omillasi! Minut valtasi masennus ja kateus. Olin niin järjettömän kateellinen ystävälleni, jolla on toivottavasti edessä vielä lukemattoma ensisuudelmia ja miljoonia perhosia!

Tämä perhottomuus masensi minua koko viikon, kun juhlimme ystäväni viimeistä lomaviikkoa. Aiheutin samalla myös ensimmäisen avioriitamme, kun viihdyin lauantaihin asti enemmän ulkoille Helsingin yössä, kuin kotona. En vain saanut sanottua miehelleni, että minua alkoi ahdistamaan avioliiton lopullisuus. Tajusin nyt vasta, että minulta loppui flirttailut ja harkitut katseet kun pappi sanoi aamen. Nyt arkeen ja kotiin palattuani alkoikin hävettää käytökseni, vaikkakaan en mitään kielletty ole tehnytkään. Olen vain kateellisena katsonut vierestä ystäväni silmien tuiketta. Rehellisesti voin myöntää, että vaikka en ikinä pettäisi miestäni millään lailla, niin silti kateuteni ensisuukottajia kohtaan tuskin koskaan hälvenee kokonaan.

Mutta onneksi huomasin tänään, että omistan vielä perhosia syvällä vatsani pohjalla, vaikkakin eri lajia kuin ennen.. Lähdemme keskiviikkona vihdoin ja viimein häämatkalle Roomaan, eli edessä on paljon odotettu honeymoon!! Olen niin onnellinen tulevasta matkasta, että silmäni tuikkivat varmasti enemmän kuin tuhat tähteä! Ja vaikka ei luvassa olekaan enää ensisuudelmia, on edessä monta ihanaa matkaa ja hetkeä ensimmäistä kertaa avioparina.

Marttyyri-mutsit

Mä en voi nyt lähteä Suomenlinnaan piknikille kun oon RASKAANA. Ei, en voi lähteä jumppaan kun olen RASKAANA. Mulla on nyt huono päivä, kun on niin vitun huono olo, kun olen RASKAANA! Etkä voi lähteä poikien kanssa ulos, kun mä olen RASKAANA. Äläkä edes kuvittele, että otat seuraavaan yhdeksään kuukauteen saunakaljaa, kun mä oon nyt RASKAANA. En voi nyt nostaa, kantaa, liikkua, hengittää enkä tehdä yhtään mitään kun
MÄ OLEN NYT RASKAANA!!!

Kuulostaa karulta. Vielä karummalta kuulostaa, kun kerron että tuommoisia ihmisiä on oikeasti olemassa. Olen kuullut näistä tapauksista paljon ja muutaman jopa ikävä kyllä tunnen. Ymmärrän täysin, että ensimmäinen raskaus on yhtä pelottava, kuin on ihanakin. Joillakin vain tuo pelko ottaa selkeän ylivallan ja ihminen, joka ennen raskautta eli täysin normaalia, aktiivista elämää, saa ns. neliraaja-aivohalvauksen. En pysty enkä uskalla tehdä enää mitään, kun minun täytyy kaikin keinoin suojella sisälläni kasvavaa elämää. Ja niin minä tuon käytöksen tulkitsenkin, suojeluvaistoksi. On toki enemmän kuin suotavaa, että raskauden aikana elämäntavat hieman muuttuu. Alkoholi ja tupakka tulisi toki jättää välittömästi, kahvin juontia ja buranan napsimista tulisi vähentää, sekä raakaa kalaa ei tulisi syödä ollenkaan. Raskauden loppuvaiheessa jäädään äitiyslomalle, jolloin jätetään työt, varsinkin ne raskaimmat hommat. Mutta pitääkö lopettaa täysin elämästä ja olemasta, vaikka tehtäväsi olisi nimenomaan saada uusi elämä maailmaan? Ikävän usein kuitenkin tuo ehkä mielestäni hieman liioiteltu suojeluvaisto ei helpotakaan, kun maailmaan tupsahtaa täysin terve, kymmenen pisteen lapsi..

Me ei voida nyt lähteä kaupungille, kun meidän pikku pieru-Petterillä on just silloin ruoka-aika.  Ettekä voi tulla kylään, kun pieru-Petterillä on juuri silloin päiväuni-aika. Kiitos kutsusta hääjuhlaanne, mutta emme voi osallistua, kun meidän pieru-Petteri ei ole tervetullut aikuisten juhliinne. Nyt en kerkee puhumaan sun kanssa puhelimessa, kun pieru-Petteri alkaa katsomaan Televituntappeja. Emmekä voi lähteä kanssanne mökille, kun pieru-Petteri ei osaa nukahtaa piereskellen muualla kuin omassa sängyssään.

Näitä ihmisiä on OIKEASTI olemassa. En tuomitse kenenkään tapaa kasvattaa omat lapsensa, mutta olen antanut tälle ihmistyypille nimen marttyyri-mutsit. Marttyyri-mutsi on minun näkökulmassani ihminen, joka innostuu niin paljon omasta rakkaasta lapsestaan, että unohtaa vahingossa myös muiden ihmisten olemassaolon. Marttyyri-mutsi on myös sellainen, jolla ei enää olekaan omia haluja tai tarpeita, vaan ainoastaan lapsensa tarpeet. Marttyyri-mutsi voi olla ihminen, joka ennen nautti ystäviensä seurasta, arvosti omaa kumppaniaan ja nautti jopa omista harrastuksistaan. Nyt tämä ihminen eristäytyy muusta maailmasta siinä pelossa, että tekee jotain väärin kasvatuksessaan tai epähuomiossa vahingoittaa lastaan, kun ruoka-aika myöhästyikin muutamalla minuutilla. Marttyyri-mutsit ei minua juurikaan haittaa, ellei ne päätä tulla ihmisten ilmoille. Marttyri-mutsit nimittäin ikävän usein vaatii myös muilta ihmisiltä saman määrän huomiota lapseensa, kuin mitä itse antaa. Muiden pitää alkaa kuiskaamaan jos pieru-Petteri nukkuu, oltiin sitten kahvilassa, hississä tai juna-asemalla. Kukaan ei saa vahingossakaan sanoa sanoja: paska, vittu, perkele tai kyrpä, sillä vaikkakaan pieru-Petteri ei ymmärrä yhden yhtään sanaa, ei marttyyri-mutsi halua altistaa lastaan semmoiseen kielenkäyttöön. Kukaan ei saa tulla kymmentä metriä lähemmäksi edes ulkoilmassa polttamaan tupakkaa, ettei pieru-Petterin keuhkot tuhoudu samantien. Onhan se hienoa, jos jollain on aikaa ja energiaa käyttää ihan jokaisen hetken elämästään lapseensa, mutta rajansa kaikella.

Haluan kuitenkin painottaa, että ihan jokaisella äidillä on tasapuolinen oikeus olla tai olla olematta marttyyri-mutsi, enkä kannata myöskään täysin vapaan kasvatuksen-metodia kasvattaa lapsia, mutta haluaisin kysyä näiltä marttyyri-mutseilta miten voi kasvattaa elävää elämää, jos unohtaa itse miten sitä elämää eletään?

Kaiken takana on nainen

Naiset pilaa hyvät miehet.

Voisinpa melkein jättää tämän kirjoituksen tuohon lauseeseen, kun ei mun mielestäni enempää tarvitsisi sanoa, mutta jos nyt aukaisen ajatuksiani hieman lisää..

Olen siis tarkkaillut, tutkinut ja pohtinut tuota asiaa jo pitkään ja mitä enemmän tuohon meille naisille häpeälliseen käytöshäiriöön perehdyn, sitä voimakkaammin olen sitä mieltä. Me naiset siis pilaamme omalla käytöksellämme hyvät miehet. Myönnätkö? Sinkkuina me käytämme valtavat  määrät aikaa, energiaa ja rahaa sen oikean miehen löytämiseen. Ja kuinka onnekas saakaan olla hän, joka vihdoin kaikkien epäonnisten parisuhdeviritysten ja unohdettavien yhden yön erheiden jälkeen löytää tasapainoisen, fiksun ja luotettavan miehen! Lottovoitoksi se kääntyy siinä vaiheessa, kun tajuaa tuon miehen myös olevan kiinnostunut sinusta! Miten täydellistä!
Alkuhuuma ja rakastuminen on mitä hienointa ihmiselämässä. Ehkä juuri siksikin osa ystävistäni vaihtaa kumppania tasaisesti puolen vuoden välein, jotta saa syödä vain kermat kakusta. Alussa kaikki on vain niin vaaleanpunaista ja kaunista. Mies osaa sanoa aina juuri ne oikeat sanat ja tehdä oikeat asiat oikealla hetkellä. Kaikki on vain niin ihanaa ja sikasiistiä! Mutta jossain vaiheessa kuitenkin arki pikku hiljaa rutinoituu, sillä ikävä paljastaa, mutta elämä ei yhtä jännittävää kuin Salatuissa elämissä.
Yht'äkkiä nainen alkaakin kaipaamaan romanttisia koti-iltoja yhä enemmän ja enemmän. Erityisesti silloin kun miehellä olisi harrasteporukan sauna-ilta. Nainen alkaa ostaa miehelle uusia vaatteita, kun vanhat vaatteet  ei mätsää naisen tyyliin. Nainen alkaakin ilmoittamaan ravintolassa, ettei mies voi syödä sipulia, sillä nainen ei kestä sen hajua.  Nainen myös ostaa miehen asuntoon uudet verhot, pari Jukka-palmua ja uudet sisustustyynyt, sillä eihän muuten voi kutsua kavereita kylään. Ja enäähän ei kutsutakaan poikia viettämään peli-iltaa, vaan nainen kutsuu vain omia ystäviään ja niistäkin vain ne, jotka seurustelevat. Ennen miehen jokaiselle tyhmällekin vitsille rakastuneesti nauranut  nainen alkaakin editoimaan miehen puheita, tiuskien välilauseeksi miehen jokaiseen lauseeseen 'älä ole hölmö, ei se niin ole'. Nainen myös unohtaa persoonapronominit yksikössä, vaan alkaakin puhumaan vain  Me-muodossa. Ei siis ole enää minun tai sinun mielipiteitä ja asioita, on vain meidän. Nainen ei enää kehukaan miestään komeaksi ja huomaavaiseksi, vaan alkaa arvostelemaan kaikkea, mitä mies edustaa. Sen ystäviä, ajankäyttöä, ammattia ja ulkomuotoa. Mikäli kuitenkin mies on onnistunut säilyttämään yhtään omaa järkeä, hän ei  laita naiselle vastaan. Ikinä. Kuitenkin aina tasaisin väliajoin, tajuamattaan, mies onnistuu tekemään jotain täysin väärin, jolloin naisen mieltä on pahoitettu niin pahasti, että miehen olisi nyt parempi viettää yö sohvalla miettien mitä tuli tehtyä. Oli riidan aihe mikä tahansa, nainen ei tee koskaan mitään väärin ja miehen tulisi aina muistaa tuo.

Kun vuosien saatossa mies on vihdoin ja viimein oppinut kaikki naisen oikut ja käytösmallit, vaihtanut tyylinsä ja ystävänsä naisen makuun sopivaksi, unohtanut omat harrastukset ja juo olutta vain appi-ukon kanssa saunassa, niin silloin vihdoin nainen yllättää sanomalla:

Et ole enää se sama ihminen, johon rakastuin.

Pullontuoksuinen äiti

Istuin ystäväni kanssa iltaa, hieman viiniä maistellen ja hän näytti kaapistaan löytyneen sydämen mallisen kiven. Tuo pieni harmaa kivi kirvoitti sopivasti viinistä jo herkistyneen ystäväni muistelemaan tarinaa, jossa hänen lapsuuden ensirakkaus oli tuon kiven hänelle antanut. Ja kun muistelemaan kerta alettiin, niin pitihän sitä kaivaa pölyttyneet valokuva-albumit, avata nessupaketti ja kaataa lasiin lisää viiniä. Olin todella liikuttunut vanhoista valokuvista, elokuva- ja konserttilipusta, rakkauskirjeistä ja muisto-esineistä, joita ystäväni esitteli. Mutta mykistyin, kun hän kertoi niitä löytyvän verkkokellarillisen verran lisää! Hänen äitinsä oli onneksi kaiken säästänyt, sillä eihän niitä lapset tajua itse säästellä. Minä onneksi säästin. Asunnosta ja vuodesta toiseen olen kantanut mukanani pientä kenkälaatikkoa, josta löytyy muutamia kuvia, kirjeitä ja tavaroita. Tuon kenkälaation sisältö onkin ainoat asiat joita minulla on säästössä.

Vanhempani oli yksityisyrittäjiä. Toisin sanoen aina, siis aina töissä. Vaikka meitä lapsia oli vain kaksi, niin vanhempiemme ravintolat vei isän ja äidin ajasta n. 90%. Ensimmäiset muistoni lapsuudesta onkin, kun istuin  erään ravintolamme keittiön tiskipöydällä ja ihmettelin uutta tumma-ihoista tiskaajaamme. Kysyin äidiltäni mikä tuo on?
- Hän on tiskaaja, äiti opasti.
Seuraavan kerran, kun näin lastenvaunuistani kurkkien Stockmannilla tumma-hipiäisen miehen, huusin innoissani äidille:
- Äiti! Tuolla menee tuommoinen tiskaaja!

Toinen muistoni on, kun koulussa meille opetettiin biologiantunnilla, että haju-muisti on ensimmäisiä muisteja, jotka lapselle kehittyy. Saimme kotiläksyksi tehtävän selvittää, mikä tuoksu tuo meille mieleen lapsuuden. Nuuhkin eri ruokia ja leivonnaisia, vanhoja tyynyjä ja täkkejä, mutta mikään ei tuoksunut tutulta. Kunnes käteeni tarttui äitini vanha villatakki. Se ei ollut enää käytössä, sillä se oli ummehtuneen tuoksuinen tupakansavusta, mutta tuoksui hirmu tutulta. Vaikka äitini ei ole koskaan polttanut, niin töistä tarttui vahva tupakansavu ja sen haistin aina ensimmäisenä halatessani kotiin saapunutta äitiä. Ja tuo  tuoksu tuo edelleen mieleeni lapsuuden.

Koska vanhempamme olivat hyvin tiuhaan töissä, piti meidän veljeni kanssa oppia koti-askareita jo hyvin nuorena. Aloin jo 6-vuotiaana kipuamaan hellan ääreen, veljeni lajitellessa pyykkiä. 10-vuotiaana osasin tehdä lähes kaikki perus kotiruoat makaroonilaatikosta karjalanpaistiin ja täytekakkuihin.

Vaikkakin olen osittaina hieman kateellinen ystävälleni, jonka äiti on jaksanut arkistoida hänen lähes koko lapsuuden ja nuoruuden, niin en ole katkera omalle äidilleni. Ymmärrän, että varmasti äitini, sekä isäni, olisi halunnut viettää enemmän meidän kanssa aikaa. Mutta jotta minulta ja veljeltäni ei puuttuisi ikinä mitään, päättivät vanhempani ahertaa kellon ympäri. Ja heidän poissa ollessaan opimme veljeni kanssa pyörittämään taloutta, siivoamaan, tiskaamaan sekä leipomaan ja siksi pärjäämmekin mainiosti nyt omillamme. Olisin katkera, jos vanhempamme eivät olisi olleet läsnä piittaamattomuuttan tai mikäli perhettämme olisi varjostanut työttömyys, väkivalta tai alkoholi-ongelmat. Ikävän monella lapsella näin tilanne on. Me saimme siis onneksi elää onnellisen ja turvallisen lapsuuden, vaikka kotona tuoksui uunituore korvapuusti vain lähinnä meidän lasten toimesta.

Haluankin siis kiittää vanhempiamme siitä, että he eivät istuneet päivästä toiseen baarissa, vaan työskentelivät siellä.

Kateus ei kaunista ketään

Äh, pöh ja möh.
Mua eittämättä nolottaa tunnustaa tämä, sillä se on yksi seitsemästä kuoleman synnistä, mutta muhun on iskenyt kateus. Tarkemmin sanottuna vauvakateus. En varsinaisesti osaa pukea sanoiksi tätä olotilaa, mutta yritetään nyt kuitenkin..
Meidän lähi- ja tuttavapiirissä tupsahtelee vauva-uutisia kuin kärpässieniä sateella. Lieneekö sateinen kesä syy siihen, että pariskunnat on viihtyneet vällyjen välissä. Toki olen vilpittömästi jokaista paria onnitellut, mutta silti jokainen kerta tunnen sisimmissäni pienen kateudun terävän piston. Eikä tämä ole kovin mukavaa! En olisi voinut ennen kuvitella, että voisin olla näin kateellinen jollekin jostain, mikä saa hänet iloiseksi! Työmaailmassa olen aina iloinnut menestyjistä, ystävieni urheilusaavutuksia olen jaksanut kehua muillekin ja muutenkin olen aina saanut voimaa ystävieni onnesta. Siksi nyt häpeän tätä kateutta, jota tunnen odottavia tuttaviani kohtaan. Minua suoraan sanottuna inhottaa ajatus heidän jännittävästä odotuksesta ja elämänmuutoksesta, kun minä edelleen sohvalla maaten kirjoitan blogia, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kohta käyn taas partsilla tupakalla ja palaan sohvalle. Haluaisin jo tunkea tyynyn paidan sisään peilin edessä, lukea lastenvaunu-arvosteluja ja selailla värikarttaa lastenhuoneeseen! Mutta edelleen tässä sohvalla olen ja odotan seuraavaa tupakkaa.

Häpeän lisäksi tajuan, että kateuteni on myös täysin turhaa, sillä oma yrittämisemme ei ole edes varsinaisesti alkanut. Ymmärtäisin tätä olotilaa paremmin, jos jostain syystä emme voisi saada omia lapsia tai olosuhteet eivät olisi sille otolliset. Mutta kun mikään ei ole meidän lisääntymisen esteenä! Ymmärrän miesten kateuden esim. autoista tai urheilumatsien eturivin paikoista, sekä naisten kateuden rikkaasta lääkäri-miehestä, mutta että vauvakateus! Voi kuinka typerää! Nyt pitäisi vain osata käsitellä tämä esi-odotus, eli odotus ennen varsinaista raskautta.
Mutta kun en osaa.

Nyt siis todella kaipaisin vertaistukea, eli oletko Sinä kokenut tai kuullut vastaavanlaisesta vauvakateudesta? Ja miten tästä pääsee eroon?!
Asiaa pohdiskellessa alan valmistamaan  kanttarellikeittoa sienisaaliista, josta monen kyllä sietäisi olla kateellinen ;)

Ja loppuun laitan pätkän meidän vihkirunosta, joka liippasikin lähempää kuin uskoinkaan:

'Jos vain jaksat ymmärtää minua silloin, kun en itsekään itseäni ymmärrä
ja pysyä samassa huoneessa kanssani silloin, kun itsekin olen itselleni täysin sietämätön,
en koskaan vaadi sinua todistamaan rakkauttasi minuun.'

Rimakauhua ja raskautta

Jos saisit kuulla, että voisit sittenkin ehkä lentää, hyppäisitkö vuoren reunalta alas?

Niin oudolta kun se saattaa kuulostaakin, niin juuri tuolta minusta tällä hetkellä tuntuu. Seison mielessäni Grand Canyonin reunalla, ihastelen maisemia ja hengitän tuulta keuhkoihini, mutta pulssini lyö kahtasataa enkä uskalla alkaa kaatumaan, vaikka tiedän ettei minulle käy kuinkaan.

Jotta tämä teksti ei alkaisi haiskahtamaan liian syvälliselle, niin palataanpa vuoren reunalta alas maan pinnalle. Kävin siis ottamassa kierukan pois. Nyt pelottaa. Vaikkakin kyse on hyvin pienestä, yksinkertaisesta toimenpiteestä (joka kesti n. 2min.), niin silti minua pelotti lääkärin odotushuoneessa aivan kuin olisin osallistumassa Pelkokertoimeen! Olen suunnitellut tuon pienen hormooneja jylläävän kiekuraisen, joka ei itseasiassa ole mitenkään kiero, vaan muistuttaa laivan ankkuria, poistamista jo pitkään ja nyökkäsin tomerasti, kun lääkäri kysyi, haluanko siitä eroon lisääntymistarkoituksessa, mutta enpäs osannut varautua sen vaikutuksiin. Nyt nimittäin iski ramppikuume! Kuukausia olen haaveillut tästä H-hetkestä (joka muuten mieheni mielestä on VS = vihdoin seksiä-hetki), jolloin aloitamme virallisesti Herculeksen yrittämistä. Mutta haaveilu onkin niin ihanan turvallista, kunnes todellisuus paljastaa kalpeat kasvonsa. Vielä viikko sitten haaveilin vaaleanpunaisista lastenvaunuista, söpöistä pukluista olallani ja jokeltavista kasvoista turvakaukalossa. Nyt kun tuo haave on todellisempaa kuin koskaan ennen, pyörii mielessäni valvotut yöt, loputon huuto-itku(vuoroin minun, vuoroin vauvan toimesta), silmiä kirvelevän pahalle haisevat vaipat ja kroonisesti miinusta huutava pankkitili. Äitini on kyllä aina sanonut:
Varo mitä toivot.
Ja tottahan se on! Kukapa ei olisi haaveillut olevansa oikean prinssin oma prinsessa, mutta kuinkas kävikään prinessa Dianalle. Eipä todellisuus ole aina ruusuilla tanssimista itse Ruususellakaan.
Nyt siis olen kaiken tämän reality check:in keskellä muuntautunut kilpikonnaksi, sillä pelkään että pamahdan paksuksi jopa mieheni katseesta, eli kaivoin kaapista kaikki kulahtaneimmat ja rumimmat (kts. epä-seksikkäät) vaatteet ja rukoilen että Neitsyt Maria on ainoa, johon Pyhä Henki päätti siemenensä istuttaa.

P.s. Ensi-avuksi tähän rimakauhuun kaappasin jälleen käteeni (Suomen parhaimman kirjailijan) Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja-sarjan osat: Raskausarpia ja Vaippa-ihottumaa, sekä ensimmäistä kertaa aloitin Eve Hietamiehen Yösyöttö teoksen. Suosittelen muillekin rimakauhusta kärsiville.

Yhdet vielä ja sitten toiset!

Laitetaanpa toinenkin teksti tänään tulemaan, kun tuntuu juttua riittävän..
Ennen häitä tein kaikkea mahdollista viimeistä kertaa neitinä. Viimeistä kertaa saunoin, söin, join, kävin agilitytreeneissä, kynsihuollossa jne. Nyt teen kaikkea ensimmäistä kertaa rouvana. Ja nautin siitä täysin pienillä rinnoillani!  On ihanaa, kun ihmiset kutsuvat minua Rouvaksi! Tämä Rouva on siivonnut, treenannut koiran kanssa ja kokannut ensimmäistä kertaa! Silti toinen viimeinen kierros alkoi jo..

Ystäväni kutsui minut mukaan illanviettoon ja mietin automaattisesti, että alkaa olla viimeisiä illanviettoja ennen vauvaa. Häämatkaa varatessa mietin, onko se mahdollisesti viimeinen matkamme ihan kahdestaan. Tupakkaa poltan kuin viimeistä päivää, sillä tiedostan joutuvani luopumaan tuosta lempi paheestani käärön ilmoittaessa saapumisestaan. Annan itselleni paljon (varsinkin paheita) anteeksi, sillä jokainen kerta voi olla viimeinen, ennen kuin elämäni laajenee rakkauden siemenellä. Outoa käytöksestäni ehkä tekee se, että tuosta möykystä ultraäänikuvassa ei ole vielä tietoakaan! Dr.Freud varmasti olisi sitä mieltä, että jossain historiassani on jäänyt jotain kesken, kun nyt pyrin jatkuvasti kehittämään uusia projekteja, jotka pitää saada toteutettua. Oli niin tai näin, aion ottaa ilon irti jokaisesta viimeisestä kylmästä siideristä ja tupakasta, joita ehdin vielä nauttia toivottavasti monia! Enkä voi luottaa Freudiin, sillä hän ei tiennyt miltä tuntuu elää elämää ensimmäistä kertaa äitinä ;)