Always the second best

Kerrankin multa löytyy todella hyvä syy, miksi en ikäväkseni ole ehtinyt päivittää blogiani..
Meille muutti viime sunnuntaina maailman söpöin koiranpentu! Otimme siis toisen koiran, sillä ajattelimme, että siitä olisi seuraa meidän 2-vuotiaalle koiralle. Ja todistaakseni hänen söpöyden, laitanpa tähän ihan kuvan tuosta ihanasta karvakasasta!

Eikös olekin ihanuus?! Mutta kerrankin ärsyttävä sanonta 'Moni kakku päältä kaunis', pitää paikkansa. Olen sitä mieltä että tuo hellyyttävä olento on oikeasti koiranpennuksi pukeutunut paholainen. No, ehkä paholainen on liian kärjistäen sanottu, joten sanotaan riiviö. Tuo riiviö riehuu, repii, puree, haukkuu ja kusee aivan joka paikkaan! Se ei tottele, saatika tunne edes vielä omaa nimeään! Kaikki tuo on kuitenkin ihan ymmärrettävää, sillä riiviöllä on ikää vasta vajaa 9vko, joten ei voi olettaakaan että hän jo kaiken tai ylipäätänsä yhtään mitään vielä osaisi. Ja nyt kun olen vielä toistaiseksi täyspäiväisesti koti-rouvana, minun täytyy herätä aamuisin kuudelta kantamaan tuota sutta lampaiden vaatteissa vähintään tunnin välein ulos kaatosateessa ja juosta himassa kaikki päivät sen perässä torumassa mihin kaikkeen ei hampaita saa iskeä!

Eilen sitten, kiitos väsymyksen ja PMS:n, tilanne kärjistyi niin että räjähdin kuin atomipommi miehelleni ja tuolle nappisilmälle. Siinä huudon keskellä sanoin monen muun asian lomassa kuitenkin yhden asian, jota jäin miettimään.. Sanoin nimittäin, että vanhempi koiramme ei koskaan ollut noin kamala ja hankala, kuin tuo uusi tulokas. Kun hieman rauhotuin ja hyppäsin kuumaan suihkuun, vihdoin ymmärsin olleeni oikeassa kaikki nämä vuodet. 

 

Esikoinen on aina äidin lellikki.

Ensimmäisen koiran kohdalla ei koskaan tuntunut pahalta nousta vaikka keskellä yötä kaatosateessa ulos. Jos pikku pisu pääsi lattialle, se oli vain söpöä. Kaikki mitä esikoisemme teki, oli enemmän tai vähemmän hellyyttävää ja sai meidät ylpeäksi. Esikoiselle ostettiin kaikki uudet lelut ja välineet, nyt kuopuksemme saa tyytyä vanhoihin sukkiin ja naapurin koiran pieneksi jääneeseen pantaan. Esikoinen sai myös olla sylissä ja jahdata kissoja mielin määrin. Sitä kun oli niin pentu-huumassa ensimmäisestä 'lapsesta'. Nyt toisen lapsen kohdalla, kun mikään ei olekaan uutta ja jännittävää, sitä tajuaa ettei sisälle pissiminen ja johtojen repiminen olekaan söpöä, saatika sopivaa. Sohvalle syliin ei saa tulla, että pysyy laumajärjestys kasassa. Ja myönnän toivovani joka päivä, että tuo pentu kasvaisi mahdollisimman nopeasti isoksi, jotta se oppisi tavoille eikä tarvitsisi olla moppaamassa lattioita joka ikinen päivä. Toivon, että se tulisi isosiskoonsa ja oppisi siltä olemaan tavoiksi. Sen sijaan miehelleni, tuo toinen lapsi tuntuu olevan ensimmäistäkin tärkeämpi, sillä minä en nyt omi kaikkea hoitovastuuta itselleni.. Alkaako kuulostaa tutulta?

Itse olen myöskin kaksilapsisen perheen kuopus. Olen aina kokenut, että minua on kohdeltu kuten tuota pentua. Kaikki mitä lapsena tein, oli väärin. Uusista vaatteista ja leluista ei ollut tietoakaan, kun kaikki isoveljelle pieneksi tai vanhaksi jääneet paketoitiin jouluna minulle. Minun harrastuksiin ja koulunkäyntiin ei juuri kukaan kiinnittänyt huomiota, sillä veljeni loisti aina kaikessa edellä. Sen myötä olen kuitenkin oppinut itsenäisyyttä ja oma-aloitteisuutta ja muutinkin pois kotoa vuosian ennen broidiani. Hän käy edelleen äidillä lähes päivittäin syömässä. Toki isoveljestä on ollut paljon iloa, seuraa ja turvaa, mutta olisin halunnut edes joskus kokea miltä tuntuu olla se kultalapsi.

 
Mieheni taasen on ainoa lapsi. Hän on aina saanut kaikkien täyden huomion ja hellyyden. Voin väittää, ettei häneltä ole koskaan puuttunut yhtään mitään. Päinvastoin kaikkea on ollut, ehkä liikaakin. Vanhemmat ovat aina olleet mukana kaikissa harrastuksissa ja elämänvaiheissa, eikä vieläkään tuo osallistuminen ota taantuakseen. Jos mieheni saa päähänsä haluavansa taas jotain, mihin meillä ei ole varaa tai edes tarvetta, saa hän sen kuin hopeavadilla tarjoiltuna vanhemmiltaan. Ja vaikkakin heidän käytös on mielestäni hienoa ja ymmärrettävää, on siinäkin hopearahassa kääntöpuolensa. Kaikki kun on aina valmiina nenän eteen kannettu, ei mieheni ole joutunut opettelemaan itse mitään. Näin ollen useimmat perus talousaskareet ja arkiset asiat ovat hänelle täyttä utopiaa. Ja vaikka hän nauttiikiin ainoan lapsen eduista, ikävän usein myös huomaan, että hän olisi kaivannut sisaruksia.

Väittelemmekin siis usein siitä, että minä haluan vain yhden lapsen ja mieheni kaksi. Kumpi on parempi? Se, että hemmottelet täysin yhden lapsen piloille silläkin uhalla, että siitä tulee täysin itsekäs ja avuton, vai se, että teet kaksi lasta tietäen, että toinen kokee aina olevansa ylimääräinen vaikka mitä tekisit. 

 

Voiko äitinä tässä tilanteessa edes voittaa?

Antakaa määkin huudan!

Olen ihminen, joka on pääsääntöisesti aina iloinen ja hyvällä tuulella. Mutta en siis aivan aina. Aina joskus silloin tällöin jopa minullakin saattaa olla paha mieli tai muuten vain huono päivä. Aika normaalia, eikö?

Vaikka minussa usein arvostetaankin loputonta optimismiani ja itsekin olen siitä ylpeä, niin joskus se voi myös kääntyä minua vastaan. Nimittäin ihmisen, jonka muut luottaa olevan aina hyvällä tuulella, onkin hirmu vaikea olla pahalla tuulella. Jos en joku päivä hymyilekään tai heittele iloiseen sävyyn itselleni tyypillisiä sarkasmeja, niin muut minun positiivisuuteen tukeutuvat ihmiset menevät aivan solmuun! Heidän maailmankuvansa tasapaino järkkyy, kun en olekaan se ihminen jolle voi aina vuodattaa kaiken. He eivät kykenekään vastaanottamaan sitä informaatiota, että heidän elämänsä aurinko saattakin hetkeksi pimentyä. He alkavat huolestumaan minusta. Onko nyt kenties jotain sattunut? Onko sillä psyykkisiä ongelmia? Mikä voi olla maailmassa niin kamalaa, että nyt se murjottaa? Ja silloin kun minulla tuo ns. pimeä kausi, joka usein ei johdu edes mistään erityisestä syystä, iskee päälle, säilytän itsessäni sen verran empaattisuutta, etten halua kaataa sitä muiden niskaan, vaan mieluummin sulkeudun hetkeksi omiin oloihini siksi aikaa että se väistyy. Silloin vasta ne maailman kirjat ovatkin sekaisin! Ihmiset, jotka ovat tottuneet minun krooniseen läsnoloon ja avoimeen syliin, menettävät jotain itsestäänselvää eikä sehän käy! Sen ainoan pienen hetken, kun haluaisin olla olemassa vain ja ainoastaan itseäni varten, alkavat ihmiset kaipaamaan minua enemmän kuin koskaan, tullen lähes kirjaimellisesti linjojen läpi hätääntyneenä kysyen mikä minua vaivaa. Ikävä myöntää, mutta vaikkakin olen aina vastaanottavainen kaikelle informaatiolle, mitä milloinkin kukin haluaa minun kanssa jakaa, niin en välttämättä osaa tai joskus vain halua itse puhua kaikesta. Tiedän, puhuminen auttaa, mutta joskus on myös asioita, jotka haluan pitää itselläni ja tarvitsen aikaa niiden käsittelemiseen omassa pienessä vaaleassa päässäni. Ja koska harva meistä on täysin ainutlaatuinen, niin uskoakseni myös moni muu ihminen silloin tällöin voi samaistua minuun. Siksi esitän nyt pienen toiveen..

Ensi kerralla kun huomaat ystävääsi vaivaavan jokin asia, mistä hän selkeästi ei halua puhua, voisitko sen sijaan, että alat heti tivaamaan mistä on kyse, kysyä häneltä:

Kaadanko tuoppiin punkkua?

Everything happens for a reason

Kuten otsikko sanoo, uskon kohtaloon. Uskon, että kaikella, siis ihan kaikella on tarkoituksensa niin hyvässä, kuin pahassakin. Uskon myös, että joskus on kerättävä rohkeutta sulkea ovi takanasi, jotta voit avata uuden edessäsi. Mutta en ollut osannnut ajatella, että joskus sulkemasi ovi saattaa ollakin se oikea..

Tein intohimoisesti töitä edellisessä työpaikassani n. 3,5 vuoden ajan. Tuon kuitenkin suhteellisen lyhyen ajan aikana koin aivan valtavan suuria onnistumisia, kuin pettymyksiäkin. Ylitin välillä itseni ja aika ajoin myös muiden odotukset. Sain kokea ja nähdä asioita, joista monet voi vain haaveilla. Tapasin maailman luokan ihmisiä ja sain ikuisia sydänystäviä. Annoin kaikkeni tuolle työlle, usein ilman kiitosta. Kuitenkin jossain vaiheessa aloin kaipaamaan muutosta. Kuten useimmat ihmiset, aloin leipääntymään työhöni. Ystävääni lainaten: "Tyytyväisyys tappaa kehityksen". Ilmaisin tyytymättömyyteni ja haluni muutokseen esimiehelleni useaan kertaan ja jopa lopputilillä uhaten, kunnes vihdoin sain mitä halusin. Sain uuden viran, uudessa tiimissä. Olin onneni kukkuloilla!

Uutuuden vimmaani ei ikävä kyllä kestänytkään kauan, sillä hyvin pian sain tutaa uuden virkani kääntöpuolen. Yht'äkkiä tein tuplasti enemmän töitä, lähes samalla palkalla kuin ennenkin, sain entisten vähäistenkin kiitosten sijaan vain haukkuja ja arvostelua työstäni uudelta tiimiltäni. Innokkuus ja ilo, jotka ennen olivat siivittäneet työntekoani, olivat kuihtuneet minusta lähes kokonaan. Olin väsynyt ja onneton. Reilussa kahdessa kuukaudessa olin henkisesti ja fyysisestikin niin loppu, että jouduin irtisanoutumaan. Päätös oli yksi elämäni vaikeimmista, vaikkakin tilanteeni teki siitä helpon. Minulla kun ei ollut muita vaihtoehtoja.

Lähtöni jälkeen hoin niin itselleni, kuin muillekin, miten kaikella on tarkoituksena ja että minun olikin jo aika vaihtaa maisemaa. Uskoin täysin, että minun oli tarkoitus lähteä, sillä jossain minua odotti uusi ja vieläkin parempi työ. Nyt, 8kk myöhemmin löysinkin itseni aivan muualta, kuin olin ajatellut..

Olen jo useamman kuukauden ajan etsinyt uutta työpaikkaa, mutta mikään ei ole tuntunut houkuttelevan minua. Seuraan uskollisesti intuitiotani, joten aloin jo hieman huolestumaan, kun mikään työ maailmassa ei tuntunut omalta. Kuukausi sitten löysin vihdoin avoimen työpaikan, joka sai minut innostumaan. Laitoin hakemuksen menemään ja jäin jännityksellä odottamaan. Viime viikolla sain sieltä vastauksen, että olen tervetullut työhaastatteluun! Ehdin jo hihkua asiasta usealle ystävälle ja läheiselle, mutta jokin takaraivossani sanoi, että kaikki ei ole kohdillaan. Eilen sitten sain kyseisestä firmasta uuden sähköpostiviestin, jossa ilmoitettiin etten olekaan valittu haastatteluun, sillä hakemuksestani oli puuttunut työnäyte edellisestä työpaikastani!! Ja koska olen tunnetusti hyvin sinnikäs ihminen, otin pikimmiten yhteyttä vanhaan työpaikkaani ja pyysin luvan hakea tänä aamuna tarvitsemani näytteet. Menin 'töihin' heti aamu kahdeksalta ja aivan samantien tuntui, kuin olisin palannut kotiin. Vanhat työkaverit olivat juuri niillä samoilla paikoilla, mihin olin heidät 8kk sitten jättänyt. Halausten ja pikaisten kuulumisien jälkeen turisimme ja joimme kahvia aivan kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Ehdin jopa unohtaa, miksi olin sinne päätynyt käymään. Onneksi työkaverini muistutti, että minun piti lähettää pyydetyt työnäytteet hakemaani firmaan. Sain aika pikaisesti vastauksen, että en silti enää ollut heidän haastattelulistalla.

Hymyilin.

Tajusin nimittäin sillä hetkellä, että minun ei ollut tarkoituskaan saada hakemaani työtä, vaan sen kautta silmäni avautuivat. Muistin taas sen intohimon, jolla olin aikoinaan työtäni tehnyt. Muistin elävästi sen fiiliksen jonka sain joka kerta, kun onnistuin työssäni paremmin, kuin mitä oli odotettu! Ensimmäistä kertaa yli vuoteen ymmärsin, mitä minä oikeasti haluan tehdä ja mihin olen luotu. Olin todella tullut sinne minne kuulunkin, eli kotiin. Oli siis lähdettävä, jotta voi palata.

Nyt kuitenkin paluuni ei olekaan enää aivan itsestään selvyys, sillä vanhassa työpaikassani on niin omistaja, kuin johtajat ja esimiehetkin vaihtuneet. Joudun siis kohtaamaan sen tosiasian, että en ehkä enää pääsekään sinne, minne oikeasti haluan. Mutta onko silläkin kenties tarkoituksensa?

Eikö olisi aika vaihtaa punaisiin sukkiin?

Mustasukkaisuus. Sopivissa määrin söpöä ja osoitus siitä, että välittää toisesta. Pahimmillaan se myrkyttää suhteen ja ajaa ihmisen äärimmäisiin tekoihin, jotka väistämättä satuttaa kaikkia.

Olen viime aikoina joutunut törmäämään mustasukkaisuuden eri muotoihin ja pohtimaan omaa suhtautumistani siihen. Itse voisin väittää, etten ole alkuunkaan musta sukkainen, mutta en osaa sanoa onko se hyvä vai huono asia. Annan nyt siis muutaman esimerkin:

Esimerkki nro. 1 

Törmäsin muutama päivä sitten aivan sattumalta nuoruuteni ensi-rakkauteen ja ilahduin kovasti kohtaamisestamme. Nauroimme yhdessä, minne ovatkaan vuodet kadonneet, sillä aivan hetki sitten harjoittelimme aikuisuutta pussikaljan voimalla läpi yön valvotuissa kesäöissä. Nyt elämme tahoillamme perhe-elämää, minä vaimona ja hän pienen tytön isänä. Emme olleet tavanneet pariin vuoteen, joten ehdotinkin että tapaisimme joku päivä kahvin merkeissä ja päivittäisimme kunnolla kuulumiset. Exäni joutui myöntämään, että vaikka mukava olisikin nähdä, niin se olisi tehtävä täysin salassa, sillä hänen avovaimonsa on todella mustasukkainen. Olin hieman hämmentynyt.
Kotiin saavuttuani, kerroin miehelleni tuosta hauskasta sattumasta ja että olimme ajatelleet vielä jatkaa jutustelua joku päivä ajan kanssa. Vastaanotto tälle mielestäni iloiselle asialle oli jäätävä. Mieheni suuttui silminnähden ja laukoi suutuspäissään typeriä olettamuksia siitä, että muka haaveilisin takaisin exäni kainaloon. Mieheni reaktio ja koko syytös oli mielestäni niin absurdi, että olin täysin mykistynyt. Minulla ei ollut käynyt pienessä mielessäni sekuntiakaan ajatus, että vanhan ystävän tapaamisessa voisi olla jotain väärää! Vaikkakin aikoinaan teini-ihastuksemme ei enää aikuistumista kestänytkään, niin silti koen, että hän on edelleen ihminen kenen kanssa olisi mukava jakaa elämän suurimmat paalupalkit. Jaoimmehan aikoinaan paljon asioita, joita aikuisuuden kynnyksellä kaksi nuorta kokee ja opettelee. Meidän molempien puolisot siis pelkäävät, että vanha suola alkaisikin janottamaan, mutta olemme kasvaneet eri ihmisiksi kuin silloin olimme, joten en uskoisi sitä vaaraa olevan.
Onko siis väärin, että kaksi aikoinaan toisiaan rakastanutta ihmistä haluaisi edelleen välittää toisistaan, mutta nyt eri tavalla?

Esimerkki nro. 2

Ystävättäreni kertoi minulle silmät vuolaasti itkien, että hänen käytöksensä myrkyttää hänen avioliittonsa. Ystäväni on niin mustasukkainen, että käy salaa läpi päivittäin miehensä puhelimen, sähköpostin ja facebookin. Vaikkakaan mitään ei ole löytynyt, hän silti epäilee miehensä jokaista sanaa. Ystäväni käytös on myös venynyt välillä niin äärimmäisyyksiin, että on virittänyt miehelleen 'ansoja' ja katsonut lankeaako hän niihin. Ystäväni kuitenkin häpeää ja kokee vihaa omaa käytöstään kohtaan, mutta ei myöskään osaa lopettaa. Kysyin tietysti, mistä moinen käytös oikein kumpuaa, sillä ymmärtääkseni heillä ei pitäisi olla hänen miehensä kanssa minkäänlaista luottamuspulaa. Ystäväni kertoi, että hänen edellinen suhde päättyi siihen klassikoista kamalimpaan, eli avomies ja paras ystävä oli pettänyt hänet yhdessä. Tämä kamala petos on siis jättänyt ystävääni todella syvät ja varmasti myös osittain pysyvät arvet.
Onko ystäväni käytös oikeutettua, kun se kumpuaa selkeästä traumasta?

Esimerkki nro. 3

Minulla oli aikoinaan todella läheinen ja rakas miespuolinen ystävä, jonka kanssa olimme pitkään kuin paita ja peppu tai sisko ja sen veli. Suhteemme oli siis täysin ystävyyspohjalla, eikä minkäänlaista fyysistä vetoa ollut puolin eikä toisin. Jaoimme yhdessä ilot ja surut, kännit ja krapulat. Jossain vaiheessa tiemme kuitenkin hieman erkani, kun aloimme molemmat tahoillamme seurustelemaan. Silti olemme pysyneet facebook-ystävinä ja sitä kautta olemme seuranneet toistemme elämää. Eli yhteytemme on säilynyt. Viimeiseen pariin vuoteen ei kuitenkaan olla nähty, joten oli täysin sattumaa, että meidät molemmat vihittiin samana kesänä ja vieläpä viikon välein. Päätinkin laittaa hänelle facebookissa onlinessa viestiä ja pikaisesti kysäistä kuulumisia. Ja hyvin äkkiä huomasimmekin, että edelleen meiltä löytyy paljon yhteistä, joten ystävyytemme on selkeästi kestänyt ajan hampaissa. Ehdotinkin siis, että olisipa mukava tutustua puolin ja toisin myös puolisoihimme, sillä varmasti löytäisimme kaikki paljon yhteistä juteltavaa. Ja taas tuli seinä vastaan. Ystäväni joutui häpeillen kieltäytymään tapaamisesta, sillä hänen vaimonsa on kuulema niin mustasukkainen, että oli vuosia sitten jopa menettänyt yöunensa, kun oli kuullut että meidän kahden ystävyydestä. Tämän vaimon ajatusmaailmaan ei syystä tai toisesta mahdu ajatus siitä, että mies ja nainen voisi olla keskenään ystäviä ilman, että siihen liittyisi jotain seksuaalista. Lopputulos oli siis se, että emme voi enää jatkaa ystävyyttämme ja sain vain 'hyvää loppuelämää' - toivotuksen. Olin todella surullinen.
Onko siis oikein, että toisen ihmisen mustasukkaisuus/epävarmuus rikkoo toisten ihmisten ystävyyden?

Kuten jo tuossa kirjoituksen alussa kerroin, en itse ole alkuunkaan mustasukkainen. Joku kyynikko voisi sanoa, että se on merkki välinpitämättömyydestä, mutta olen eri mieltä. Mikäli mustasukkaisuus voi aiheuttaa noin paljon mielipahaa ja vahinkoa ihmissuhteisiin, en halua olla alkuunkaan mustasukkainen, vaan kuljen ylpeästi ja ihmisiin uskoen punaisissa sukissa!

Viisas serkkuni kertoikin hienoimman esimerkin aiheesta:

"Olin ennen sairaalloisen mustasukkainen, vaikkakaan siihen ei ollut mitään järjellistä syytä. Vasta kun olin suhteessa miehen kanssa, joka epäili ja syytti minua syyttä aivan kaikesta, tajusin itse miten loukkaavaa ja vahingollista käytökseni oli ollut. Tajusin myöskin, että en voisi ikinä iloita niistä elämän oikeista iloista, jos aina näen niissä sen varjopuolen. Murhetta ja surua mahtuu elämään aivan tarpeeksi ilman, että minun täytyisi niitä itse kaivaa esille."

Ystävyyden yhdet kasvot

Meillä jokaisella on omat roolimme, joita vaihtelemme tilanteen ja tunteiden mukaan. Ns. tilanne-rooleja ovat mm. äiti, puoliso, työkaveri, esimies, ystävä, sisko, miniä tai naapuri. Vaikkakin pyrimme olemaan omia itsejämme, on silti näissä rooleissa eroja. Esimerkiksi esimies voi olla tiukka ja määrätietoinen työpaikalla, mutta lämmin ja periksiantava äiti kotona. Ystävä voi olla villi bilettäjä ja porukan innostaja, mutta miniänä hän on hillitty ja rauhallinen. Nämä roolit eivät kuitenkaan määrittele luonnettamme, sillä välillä joudumme asettamaan itsemme myös rooleihin, joista emme itse välttämättä pidä. Näistä rooleista huolimatta on tärkeintä kuitenkin itse tiedostaa oma identiteettinsä ja olla sinut sen kanssa.

Toisenlaisia rooleja ovatkin tunne-roolimme.
Joskus tuntuu, että ujostuttaa, vaikkakin olisin muuten itsevarma. Toisinaan tunnen olevani herkkä ja haavoittuvainen, vaikkakin koen olevani vahva ja paksunahkainen. Vaikka olen muutoin kiltti ja empaattinen, toisinaan vastaan tulee myös tilanteita, joissa käyttäydyn kylmästi ja tylysti. Vaikka ujostelen usein miesten seurassa, sängyssä voin olla villipeto. Nämä tunne-roolit tulevat siis esiin esim. esiintymistilanteissa, riidoissa, kriiseissä, onnen hetkillä tai makuuhuoneessa.

Olenkin viime aikoina tarkkaillut näitä tunne-rooleja niin ystävissäni, kuin itsessänikin. Yksi ystäväni on mielestäni todella iloinen, vahva ja itsevarma. Näen hänen kuitenkin murenevan ja sulkeutuvan kuoreensa erään miehen toimesta kerta toisensa jälkeen. Toinen ystäväni omaa heikomman itsetunnon, mutta silti löytää rohkeutta muuttaa maasta ja kulttuurista toiseen. Kolmas ystäväni on rakkaudesta sekaisin, mutta kärsii mustasukkaisuudesta miestään kohtaan. Minä elämän vastavihityn elämää, josta monet haaveilee, mutta  onneni ei aina olekaan niin kimaltavaa kuin miltä se saattaa näyttää. Olemme siis neljä naista, neljässä eri elämäntilanteessa ja monessa eri tunne-roolissa, mutta meitä yhdistää yksi asia..

Me kaikki näytämme toisillemme vain osan itsestämme. Puhumme ja jaamme keskenämme tunteemme, mutta koskaan emme täysin paljasta itseämme. Jokaisella meistä on syvimmät salaisuutemme, joita syystä tai toisesta emme kerro kenellekään. Yksi saattaa hävetä menneisyyttään, toinen ei uskalla paljastaa tämänhetkisiä todellisia tunteitaan ja kolmas pelkää tulevaa. Jollain voi olla seksuaalisia fantasioita, joita ei uskalla kenellekään jakaa. Joku on voinut tehdä jotain niin pahaa tai väärää, että kantaa taakkansa yksin hautaan saakka. Joillakin ylpeys ei anna periksi myöntääkseen virheensä. On kuitenkin yksi, joka tietää kaiken; oma peilikuvasi.

Kun katsot itseäsi peiliin, mitä näet. Näet itsesi kaikkine toiveineen, virheineen ja haaveineen. Jos ajattelet, että peilikuvasi olisi ystäväsi, kertoisit hänelle varmasti rakastavasi häntä juuri sellaisena kuin hän on.

Miksi siis emme uskalla paljastaa todellisia kasvojamme? Pelkäämmekö tulevamme hylätyiksi tai torjutuiksi vai pelkäämmekö tunnustaa mitä olemme, koska silloin todella joutuisimme itse kohtaamaan todellisen minämme?

Pre-babyblues

Tästä aiheesta lupasin kirjoittaa jo kesällä, mutta nyt aihe tuli taas mieleen, joten parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan...

Olet varmasti lukenut joskus hassun hauskaa Baby Blues-sarjakuvaa joka kertoo oivaltavasti lapsiperheen iloista ja suruista. Oikea baby blues onkin tuota sarjakuvaa paljon karumpi esikuva, josta mielestäni puhutaan liian vähän. Mutta olen itsessäni tiedostanut vielä vähemmän puhutun oireyhtymän, jonka diagnoosin puutteessa olen nimennyt pre-baby bluesiksi. Googletin tuon kyseisen termin, joten haluan painottaa näin alkuunsa, että kyse ei ole raskauden aikana syntyvästä masennuksesta, vaan sitäkin aiemmasta oireesta..

Minulla ei ole lapsia, enkä ole raskaana. Siinä siis ilmeisesti minua vaivaaman olotilan syy, mutta mikä onkaan sen seuraus.
Huomasin ensimmäistä kertaa oireilevani viime keväänä. Olin jo varmasti aiemmin alkanut oireilemaan, mutta tajusin ongelmani aika tarkalleen toukokuussa, Luumäellä. Olimme äitini kanssa matkanneen päiväksi Mäntyharjulle tapaamaan äidinäitiäni, joka 87-vuotiaana edelleen asustaa yksin kotitalossaan. Paluumatkalla päätimme äidin kanssa tehdä mutkan Luumäen kautta ja yhteinen intohimomme antiikkiin sai meidät pysähtymään pienen antiikkikaupan kohdalla. Silmäni kiinnittyi välittömästi vanhaan, pehmustettuun keinuhevoseen, jonka selässä oli nahkainen satula ja pienet jalustimet. Ihaillessani tuota hellyyttävää pientä hevosta, omaksi yllätyksekseni pala nousi kurkkuuni ja rintaa alkoi ahdistaa. Tuo pölyttynyt ja monista lasten leikeistä jo kulunut keinuhevonen kiteytti lapsenkaipuuni nuhjuiseen olemukseensa. Murruin ja aloin itkemään. Minulle on aina opetettu, että tuo huonoa onnea mikäli ostaa lapselleen jotain, ennen kuin lapsi on ilmoittanut tulostaan. Näin ollen tuo hevonen keinuu edelleen Luumäellä.

Kun jäin miettimään reaktiotani keinuhevoseen, jota en vasten tahtoani voinut kantaa mukanani kotiin, tajusin kokevani jonkinlaista esi-vauvamasennusta. Minua ei masenna raskauden hormoonit, eikä vauva, vaan vauvattomuus. Olen aiemmassa blogissani käsitellyt myös vauvakateutta, mutta tämä on erilaista. Koen kateutta, kun luen onnellisen vauva-uutisen facebookkini seinältä, mutta tunnen masennusta kun menkat jälleen alkaa tai närästykseni johtuukin ruoasta. Tunnen masennusta, kun päänsärky ja pahoinvointi johtuukin pirullisesta syysflunssasta, tai turvotus ja rintojen arkuus alkavista menkoista. Masennun myös jokaisesta päivästä, jolloin voisimme yrittää lasta, mutta olemme liian väsyneitä lempimään tyyny peppuni alla. Ja koska olen nainen, myös kaikki nämä tunnetilat täytyy purkaa mieheeni liioitellun dramaattisesti ja tietysti itkun saattelemana. Viimeksi tänään itkin miten me ei koskaan saada lasta ja miten seuraavaan ovulaatioon on täysin loputon ikuisuus aikaa! Jokaisen itkunsekaisen raivarin jälkeen toki kaduttaa, sillä en varmasti käytökselläni ainakaan innosta miestäni vauvantekohommiin. Mutta en osaa muutenkaan tässä tunnetilassa ilmaista itseäni. Maalaisin taulun tai kirjoittaisin laulun, jos vain siten osaisin kertoa maailmalle, miten paljon omaa lasta toivonkaan!

Olen lukenut kaiken mahdollisen ja mahdottomankin, siitä mitkä on parhaat niksit tulla raskaaksi. Ikäväkseni voin myös myöntää, että lakanoidemme välistä alkaa erotiikka olla kaukana, kun keskityn pitämään lantioni pystyasennossa ettei mitään valu hukkaan, kun mieheni yrittää epätoivoisesti jopa nauttia touhuistamme. Roomassa on myös kirkko, johon naiset menevät rukoilemaan lasta ja tietysti tuon kuultuani olin latelemassa rukouksiani kuin mikäkin Neitsyt Maria. Italialaisen (vai lieneekö katolilaisen?) uskomuksen mukaan naisen pitää luopua jostain saadakseen vastineeksi lapsi. Unohdin IPuhelimeni taxiin, joten en edes surrut sitä siinä luulossa, että Jumala kokisi älypuhelimeni sopivaksi lahjukseksi. Aika hullua, eikö?

En kuitenkaan usko, että olen ainoa saatika ensimmäinen nainen, joka on kokenut samanlaisen vauvamasennuksen kuin minä, joten siksi haluan nostaa tämän aiheen esille blogissani. Uskon siis, että tästä aiheesta, vauvamasennuksesta, puhutaan liian vähän ilman, että tarkoitetaan naisia jotka eivät syystä tai toisesta kykene saamaan omaa lastaan.

Minä olen masentunut, kun minulla ei ole vielä lasta. Piste.

Joten ennen kuin voin noutaa Luumäeltä sen pölyttyneen keinuhevosen, yritän parhaani mukaan niellä sen kiukun ja ne kyyneleet, joita tämä masennnus aiheuttaa.

Ja jotta tämä blogini ei tartuttaisi sinuun tätä masennusta, arvon lukijani, liitän tähän loppuun kevennyksen joka saa naamani hymyyn myös silloin, kun ne pirun menkat taas alkaa ;)

http://www.youtube.com/watch?v=tqSgppnFn2A

Kaikki tiet vievät Roomaan ja ihan syystäkin!

Halleluja! Mulla oli netti poikki kotona lähes kaksi viikkoa ja juuri kun olin vaipumassa täydelliseen epätoivoon ja netittömyysdepressioon, lähti yhteys jälleen käyntiin kuin taikaiskusta! IHANAA olla taas koneen ja blogin äärellä! <3

Tosiaan kävimme rakkaan aviomieheni kanssa häämatkalla Roomassa ja kuten odottaa saattoi, oli matkamme äärilaitojaan myöden täynnä ruokaa ja romantiikkaa! Ajankohta (elokuun loppu) vierailla tuossa kaikkien maailman teiden keskiössä oli siltä osin hyvä, että paikalliset olivat itse vielä lomailemassa, eli kaupunki oli suhteellisen tyhjä, mutta lämpötilojen puolesta olisimme voineet ehkä lykätä reissua ainakin kuukaudella. Keskipäivälämpötila kun keikkui +40 molemmin puolin, kävi nähtävyydestä toiseen ravaaminen sen verran hikiseksi touhuksi, että suihkussa sai viilentyä n. kolmesti päivässä. Keskipäivällä ei ollut mitään asiaa ulkoilmaan, mikä tosin ei pitkään aamulla sängyssä viihtyviä häämatkalaisia hirveästi haitannut ;) Iltapäivästä auringon säteilykulma kääntyi juuri sen verran, että kaupungilla oli mukava painella menemään vaihtamalla kadunpuolta aina varjoisalle puolelle. Ja kyllähän me paineltiinkin! Maha pystyssä kävimme ihastelemassa loputtomia patsaita, kirkkoja, monumentteja ja suihkulähteitä. Vaikkakin koko kaupunki on ylitsevuotavan kaunis, jaksoin pävästä toiseen innostua mm. Fontana di Trevistä ja Vittorio Emanuelesta!

Fontana di Trevi

Monument Vittorio Emanuele

Ja mahat olikin aika turvoksissa kaikista ihanista herkuista, joita oli vain pakko saada lisää sitä mukaan, kun edellinen ateria oli edes pikkuisen laskenut. Vaikkakin Italia ja Rooma eritoten on tunnettu hyvästä ruoasta, kannattaa siellä sen verran nähdä vaivaa ruokapaikan etsimiseen, ettei jää luu käteen. Ikäväksemme huomasimme keskustan turistialueen tarjoavan usein ylihintaista ja ala-arvoista ruokaa hölmöille turisteille. Kannattaakin siis suosiolla suunnata hieman sivuun keskustasta, pienille kujille ja etsiä sieltä ravintoloita joissa viihtyy eritoten paikalliset. Mm. Trastivere-kaupunginosa joen toisella puolen on tunnettu hyvistä ruokapaikoista, sekä Piazza Navona ja sen lähialueet. Viiniasiantuntijaa on turha yrittää edes leikkiä, sillä paikalliset tarjoilijat tietävät parhaiten mikä viini sopii minkäkin ruoan kanssa. Myös päivän erikoisuuksia kannattaa kysellä, sillä aidoissa italialaisissa ravintoloissa ne eivät lue isolla liitutaululla, vaan nekin kannattaa kysyä. Kaikkiaan kannattaa vältellä paikkoija, joissa on kuvat annoksista tai englanninkieliset menut.

Tässä muutamia herkkuja, joita on vain PAKKO syödä Roomassa:

* Pizza Romana, eli Roomalainen pizza. Ei juurikaan sukua normaalille pizzalle, vaan rapean foccacia-leivän tyyppinen, usein ilmakuivatulla kinkulla ja/tai mozzarellalla täytetty 'panini'. Syödään välipalana tai lounaalla. 

Pizza Romana

* Pasta Amatriciana, ns. roomalainen versio carbonarasta, mutta tomaattipohjainen. Onnistuu myös kotona jos kaapista löytyy aitoa pecorino-juustoa.

* Pasta Cacio e pepe, nimensä mukaisesti 'juustoa ja pippuria'. Yksinkertaisuudessaan taivaallisen hyvää!

* Suppli, friteerattu riisipallo joka on täytetty tomaatilla ja mozzarellalla. Nautitaan alkupalana, mieheni suuri
suosikki.

* Porchetta, valkosipulilla ja mausteseoksella täytettyä pitkään kypsytettyä porsaanlihaa. Löytyy erityisesti Trastiveren alueelta.

* Cafe Speciale, espresso johon lisätty suklaata :)

Kaikin puolin siis matkamme oli maukas ja toki myös joitain shoppailuja tuli tehtyä! Italialainen nahka on tunnetusti erittäin laadukasta ja edullista, joten matkaan tarttui mm. käsilaukku, lompakko ja miehelle pari vyötä. Tietysti Roomasta löytyy lähes kaikki maailman hienoimmat ja kalleimat merkkiputiikit, joten mieheni hemmotteli minua myös kaulakorulla lempiliikkeestäni..... <3

Tiffany & Campari 

Voin siis suositella lämpimästi Roomaa ihan kaikille, ikään ja siviilisäätyyn katsomatta! Jos romantiikka on ollut hukassa tai sitä etsii vielä, on Rooma se paikka johon kannattaa suunnata. Varoituksena kuitenkin, että turistien suosiessa tuota romantiikan kehtoa, myös taskuvarkaat kuuluvat kaupunkikulttuuriin. Meidän onneksi ei mitään varastettu, mutta itsehän olin juurikin niin typerä että jätin IPuhelimeni taxiin ja sen myötä myös lähes kaikki häämatkakuvamme. Ainoa lohtu siihen harmituksen määrään löytyikin Camparista.. Ja sekin on italialaista ;)